Kymmenes luku: Muistoja ja unelmia

Kymmenes luku: Muistoja ja unelmia

Nathaniel laski minut sylistään pitäen kuitenkin kädet ympärilläni.
”Mitä haluat J.J.?” Nathaniel kysyi hampaidensa välistä.
”Ehkä haluan pyytää anteeksi tätä selkkausta... Victor ei kertonut minulle suunnitelmastaan. Hän sulki minut ulos mielestään. Pahoitteluni poikani, että ihmisesi joutui käymään läpi tämän.” Hän vastasi virallisesti katsoen suoraan minuun.
”Tiedän ettet voinut kuin totella, mutta päästä meidät läpi J.J., et halua tapella kanssani. Tiedät, että teen mitä vain suojellakseni Brycea. Hän on minun... Rakastan häntä.” Nathaniel sanoi ja puristi minut itseään vasten.
”Rakastat? Rakastatko häntä sittenkin kun hän on ryppyinen ja ihmiselonsa tien päässä tehden kuolemaa? Hän lähtee, sinä jäät.” J.J. Jatkoi kylmästi.
”Rakastan. Olen varma, että ymmärrät, muistanet Elizabethin John Jacob? Muistatko tunteesi häntä kohtaan?” Nathaniel vastasi hiljaisella äänellä ja sai vanhemman vampyyrin värähtämään hänen kuullessa tuon nimen.
”Se ei liity tähän, olin hölmö...” J.J.vastasi, mutta ei enää niin itsevarmasti.
”Et sen hölmömpi kuin minä nyt. Et voi kiistää tunteitasi, sieluasi, John Jacob, olet erilainen kuin nämä aivopestyt hirviöt Victorin hoiteissa, tiedät sen. Itse opetit minulle kaiken. Olen nähnyt sinut Elizabethin kuva kädessäsi. Et voi unohtaa. Rakastat häntä edelleen John Jacob.” Nathaniel kehräsi. Kuuntelin hänen ääntään lumoutuneena, tunsin kuinka kauhun hetket lipuivat pois mielestäni.
”Lopeta!” J.J. huudahti epätoivo äänessään. ”Ei! Et saaa pyyhkiä muistojani Nathaniel! Hyvä on... Menkää! Menkää pian!” Hän huusi nyt ääni murtuen.
”Kiitos.” Nathaniel vastasi kylmästi ja koppasi minut jälleen käsivarsilleen. Kiidimme käytävää pitkin ulos suoraan metsään. Huomasin kuinka puut viuhuivat sivuillamme, päässäni pyöri vinhasti. Äkkiä pysähdyimme ja huomasin meidän olevan pienellä metsäaukiolla. Aukion laidalla seisoi kaksi tuttua hahmoa. Nathaniel laski minut maahan tarttuen minua kädestä; Kävelimme nyt ihmisvauhtia hahmoja kohti, jotka tunnistin Vivienneksi ja Dianneksi. Heidän seurassaan oli kuitenkin kolmas hahmo; teini-ikäinen poika.

”Luulin, että ette päässeet pakoon!” Dianne huudahti ja juoksi halaamaan minua. Vivienne käveli maltillisemmin luoksemme pojan piilotellessa hänen selkänsä takana.
”Ihanaa nähdä sinut elossa Bryce.” Hän sanoi hymyillen.
”Hei tytöt!” Jonas huikkasi viereltäni ja virnisti ilkikurisesti.
”Jonas! Mukava nähdä. Alex, tässä on Jonas, isoveljeni.” Dianne sanoi pojalle ja tarttui tätä kädestä.
”He-hei...” Alexiksi kutsuttu poika sanoi arasti. Tunnistin tuon äänen pimeästä, jossa olimme vangittuina.
”Alex... Olitko se sinä siellä pimeässä?” Kysyin äkkiä. Poika käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
”Dianne pelasti minut. Olin Berchtan uhrilahja aivan kuten sinäkin. Tosin olisin virunut pitempään pimeässä nyt kun he saivat sinut. Berchtalle uhrataan yleensä tuollaisia kauniita naisia.” Alex selitti minulle ja punastui. Nathaniel naurahti ja pörrötti pojan päätä.
”Mikä päivä nyt on?” Kysyin äkkiä tajutessani, että olin varmaan viettänyt pimeässä tovin. Haukottelin makeasti ja tunsin vihlaisevan kivun polvissani.
”Nyt on lauantai.” Dianne vastasi.
”Teidän pitäisi syödä ja levätä.” Vivienne sanoi taluttaen meidät suuren kuusen alle, johon oli levitetty kaksi pehmeää huopaa.

Olin nukahtaa seisaalleni. En ollut nukkunut 48 tuntiin enkä kyennyt ummistamaan silmiäni Nathanielin kehotuksesta huolimatta.

”Bryce-kiltti, sinun on nukuttava. En voi kantaa sinua kokomatkaa takaisin ihmisten ilmoille.” Hän aneli pehmeällä äänellään silittäen poskeani viileällä kädellään.
”Mmm, en kykene ummistamaan silmiäni. Olen liian väsynyt, jos laitan silmäni kiinni, ne tuntuvat pyörivän päässä ja luomeni eivät veny niiden yli.” Selitin sekavana.
”Ehkä minä voin auttaa.” Vivienne sanoi hetken kuluttua.
”Huh, sinä?” Kysyin kohdistaen lasittuneet silmäni Viviennen hentoon ja kalpeaan olemukseen. Ihmiseksi hän oli hyvin vampyyrinkaltainen kalpeine kasvoineen ja tummine silmänalusineen.
”Unohdit, että osaan muutaman tempun, vaikken olekaan Lauran veroinen taidoissani.” Vivienne totesi hymyillen omahyväisesti ja jatkoi ”Osaan manauksen, joka vaikuttaa sinuun, niin että kykenet lepuuttamaan mieltäsi ja nukahtamaan. Ikävä kyllä se vaikuttaa kaikkiin täällä olijoihin, myös vampyyreihin.” Hän sanoi katsoen vuorollaan jokaista.
”Hmh, eiväthän vampyyrit nuku, miten he voisivat nukahtaa…” Tirskahdin hysteerisenä.
”Mutta heillä on ajatuksia ja mieli, joten voin vaikuttaa siihen turruttavasti. He kykenevät sulkemaan silmänsä, mutta eivät nukahtamaan.” Vivienne selitti hymyillen.
”Luulen, että se olisi viisainta tässä vaiheessa. Bryce ja Alex eivät kykene kävelemään metriäkään ilman unta ja meistä ei ole hyötyä tiukan paikan tullen, jos kannamme heitä. Luuletko, että meidän olisi turvallista levätä hetken aikaa? ” Nathaniel järkeili katsoen kysyvästi tuohon vaaleaan noitaan.
”En ole nähnyt merkkiäkään Victorista, joten meidän pitäisi olla turvassa.” Vivienne vastasi vajoten tyhjyyteen hetkeksi kuin varmentaen asian.
”Minä ainakin haluan kokeilla uneksimista!” Jonas ilmoitti leveästi hymyillen ja virnisti minulle. Hymyilin lämpimästi tuolle lihaksikkaalle karhumaiselle vaalealle vampyyripojalle, joka selkeästi piti seurastamme, kuten minäkin huomasin pitäväni hänestä.

Hetken kuluttua tajusin makaavani tuohon pehmeään huopaan käärittynä sammalpeitteen päällä Nathanielin silitellessä hiuksiani. Jonas makasi taivaalle katsellen toisella puolellani ja Dianne oli asettunut mukavasti Nathanielin viereen Alex kainaloonsa käpertyneenä. Tunsin kuinka Viviennen sointuva mumina täytti tajuntani ja utuinen verho laskeutui ylleni. Vaivuin rauhalliseen tiedottomuuteen Jonaksen vaihtaessa asentoa vieressäni. Hän kääntyi kyljelleen ja vei kätensä ylitseni. Nathaniel rutisti minua itseään vasten. Tunsin olevani turvassa Jonaksen karhumaisessa otteessaan Nathanielin pidellessä minua lähellään. Hymyilin itsekseni ajatukselle nukkuvista vampyyreista, jotka vartioivat untani.

En tiedä kuinka kauan nukuin, mutta utuisen pilven läpi, joka verhosi ajatuksiani, tunsin kuinka Nathaniel nousi viereltäni. Ynähdin hänen viileiden käsiensä vetäytyessä ympäriltäni. Kietouduin syvemmälle untuvaisen pehmeään peittooni. Oli mukavan lämmintä ja sopivan viileää, en osannut päättää kumpi tuntui mukavammalta. Vieressäni Jonas kääntyi kyljelleen ja käperryin hänen viileää selkäänsä vasten. Hän urahti ja nautti selvästi lämpimän vartaloni säteilystä. Toisella puolellani Dianne hilasi itseään lähemmäs ja kietoi kätensä ylitseni Alexin tuhistessa hänen selkäänsä vasten. Uneksin vampyyrien kanssa, niin absurdilta kun se kuulostikin. Nathaniel kumartui ylleni ja suuteli minua kevyesti otsalle.
”Jatka vain uneksimista rakkaani, olet turvassa.” Hän kuiskasi pehmeästi korvaani.
”Hmm... Nukumme Jonaksen kanssa vielä hetken...” Mumisin unisena ja halasin tuota järkälemäistä selkää edessäni. Oli liian hyvä olla.

Heräsin myöhemmin täysin virkeänä ja levänneenä, aivan kuin olisin nukkunut 24 tunnin yöunet. Nousin istumaan ja huomasin olevani yksin. Paniikki hiipi hiljaa mieleeni ja nousin seisomaan hädissäni. Samassa tutut kädet kietoutuivat ympärilleni.

”Hei kaunokainen. Nukuttiko hyvin?” Pehmeä ääni sanoi hiljaa ja käänsi minut itseensä päin.
”Hei.” Huokaisin helpotuksesta ja kurkotin suutelemaan Nathanielin täydellisiä huulia.
”Viviennella on tuolla syötävää. Jatkamme matkaa heti kun olet saanut syötyä.” Hän sanoi hiljaa ja hymyili. Hymyilin takaisin, mutta astuessani askeleen tunsin ikävän vihlaisun polvessani.
”Aih!” Parkaisin ääneen ja polveni pettivät. Nathaniel kuitenkin sai pidettyä minut pystyssä. Näin kuitenkin hänen leukojensa kiristyvän ja tummien silmiensä mustenevan; Hän taisteli janoaan vastaan ja vuotava polveni sai hänen itsehillintänsä pettämään. Pidätin kauhuissani hengitystäni.
”Jalkasi... Vuotaa... Minä...Vivienne...” Hän takelteli hampaidensa lomasta ja istutti minut alas. ”Vivienne!” Hän karjaisi ja samassa nainen jo kiiruhti luokseni.
”Nath, häivy, mene metsästämään, näin villisikalauman hetki sitten. Tiedän ettet pidä eläimistä, mutta muuta ei ole. Mene!” Hän sanoi käskevästi polvistuessaan viereeni.
”Viv, polveni.. ei taida ihan olla kunnossa.” Henkäisin ja irvistin kivusta Viviennen painellessa varmoin ottein verisen lahkeen peittämää jalkaani.
”Joudun repimään lahkeen auki. Anteeksi.” Hän sanoi ja nappasi vyöltään tikarin. Näppärästi hän leikkasi lahkeeni halki ja tutki tarkkaan ruhjoutunutta polveani. Polvi oli pahasti turvoksissa ja kuivuneen veren peitossa. Sen päällä olevasta haavasta tiputteli verta, joka ilmeisimmin oli saanut Nathanielin vauhkoontumaan.
”Anteeksi... tämä...” Aloitin, mutta hän vaiensi minut ja kehoitti minua makaamaan aloillani.
”Luulen, että polvilumpiossasi on pieniä murtumia... Putosit polvillesi kivilattialle useasti...” Hän mumisi ja samassa tunsin kuumotusta polvessani. Hänen kätensä painoivat jalkaani ja hänen silmänsä olivat kiinni. Hän keskittyi. Tunsin kuinka paine hellitti ja kipu tuntui siedettävämmältä.
”Kiitos.” Kuiskasin tuolle vaalealle noidalle, jota olin aluksi vihannut.
”Tämä on kutsumukseni, kiva kun sain olla avuksi. En ole mikään parantaja, mutta osaan sen alkeet. Luulen, että selviämme tällä kotiisi asti. Putsaan ja sidon jalkasi nyt, jotta Nathanielin tai muiden ei tarvitse tuntea ahdistusta lähelläsi.” Hän sanoi ja kiiruhti noutamaan laukkuaan. Kun polveni oli puhdas ja sidottu hän auttoi minut pystyyn. Samassa hän kurtisti kulmiaan katsellessaan olemustani.
”Mitä?!?” Kysyin hieman ärtyneenä.
”Täällä on aika viileää... Diannella taisi olla jotain vaatteita mukana, näytät aika kamalalta tällä hetkellä.” Hän sanoi ja nauroi.
”Valkoinen paitani on entinen ja veriset farkut eivät vissiin ole muotia ja totta puhuakseni takkikin olisi kiva juttu.” Vastasin hymyillen hämilläni.
”Tässä.” Vivienne sanoi ojentaen minulle reppua, josta pilkotti sinisen takin hiha.

Vilahdin pusikkoon vaihtamaan vaatteitani ja kauhistuin nähdessäni paitani; se ei todellakaan ollut enää kauniin valkoinen. Päätin riisua myös rintaliivini, sillä nekin olivat likaiset ja oloni niissä tuntui yököttävältä. Huomasin, että mukana oli myös uudet alushousut, joten riisuin nekin pois. Tosin Diannen käsitys alushousuista poikkesi hieman omastani; nämä olivat kirkkaanpunaiset ja läpinäkyvät. Samassa tunsin kylmän tuulahduksen takanani. Jähmetyin paikalleni, mutta mitään ei tapahtunut. Tähyilin kasvuston sekaan, mutten nähnyt ketään enkä kuullut kuin vaimean puheensorinan leiripaikkamme suunnalta. Puin vaatteet nopeasti päälleni ja sutaisin hiukseni nyyttiin. Oloni tuntui paremmalta ja jalkakin kesti astua. Saapuessani takaisin muiden luo Nathniel oli tullut takaisin ja katsoi minuun pienesti hymyillen. Hänen silmissään näkyi katumus ja suru. Kävelin suoraan hänen luoksensa ja kiedoin käteni hänen kaulaansa.

”Ei hätää, olen kasassa jälleen.” Sanoin keveästi ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Hän ei kuitenkaan vastannut toivoimallani tavalla.
”Anteeksi... Anna anteeksi... Tämä ei ole oikein...” Hän sanoi hiljaa ja irroitti käteni kaulaltaan.
”Nathaniel?! Mitä sinä...” Kuiskasin kauhuissani.
”Bryce, vien sinut lentokentälle, laukkusi tulee perästä. Sen jälkeen palaat takaisin yliopistolle ja unohdat tämän.” Hän vastasi tuskaisella äänellä. Purin huultani hänen sanojensa kaikuessa päässäni.
”Ei. Sinä et mene mihinkään, olen elossa, joten no harm done.” Vastasin kiukun ja epätoivon vyöryessä ylitseni.
”Ei. Sinä unohdat kaiken.” Hän sanoi pehmeällä äänellä tuijottaen minua silmiin, tunsin kuinka hänen katseensa ja äänensä porautui mieleeni ja turruttava samettinen pehmeys verhosi pääni.

Totta puhuakseni en muista lainkaan miten päädyin takaisin Chapel Hilliin. Astuessani asuntolan ovesta sisään oli kuin viime viikko olisi kadonnut jäljettömiin ja aivan kuin olisin palaamassa Durhamista vanhempieni luota. Yritin epätoivoisesti muistella mihin Nathaniel oli mennyt, mutta en kyennyt muistamaan kuin jouluaaton ja suklaapuodin. Astuin turtana huoneeseeni ja löysin laukkuni odottamassa minua sängylläni. Laukun päällä oli yksi valkoinen ruusu, puhelimeni ja sen alla kirjekuori. Tiesin avaamattakin mistä oli kyse; valkoinen ruusu kertoi minulle kaiken. Hän oli poissa. Hän oli lähtenyt jonnekin enkä tiennyt miksi ja minne. En kyennyt muistamaan taaksepäin, en tiennyt miksi hän oli jättänyt minut. Vajosin polvilleni lattialle ja tunsin kyynelten purkautuvan silmistäni. Voimani valuivat lattialankkujen välistä ja nyyhkytin hysteerisenä sänkyni vieressä. Minut oli jätetty. Minut oli jätetty ennenkin, mutta tällä kertaa tuntui kuin koko maailmani olisi valunut kyynelieni mukana lattialle ja kadonnut lankkujen välistä ulottumattomiini. Olin turta.

____________

A/N Tässä esiintyvä uneksimisjuttu itseasiassa on suoraan omasta unestani... Heräsin eräänä aamuna siihen, että oli hieman viileää; olin nähnyt unta, että Emmet Cullen nukkui vieressäni. :D Jonas on Emmetin innoittama hahmo. Emmetin luonne Meyerin kirjoissa on symppis ja veikeä, halusin sellaisen olennon myös omaan juttuuni noiden adonisten ja pahisten seuraksi. :)