Yhdeksäs luku: Painajainen todellisuudessa

Yhdeksäs luku: Painajainen todellisuudessa

Violetit silmät paloivat ja sähinä voimistui. Kalpeat kasvot kumartuivat ylleni ja punainen suu vääntyi häijyyn hymyyn ”Bryce, Berchta** kutsuu sinua, olet minun, olet minun..” Kirkaisin koko keuhkojeni voimalla yrittäen työntää lähestyviä kasvoja pois....

Heräsin omaan huutooni hikisenä ja tärisevänä. Tunsin kuinka kylmät kädet kietoutuivat ympärilleni tyynnytellen.

”Bryce, ei hätää! Se oli unta, ei hätää, olen tässä.” Tuttu pehmeä ääni kuiskasi korvaani tyynnytellen. Painauduin Nathanielin rintaa vasteen itkien.
”Hän haluaa tappaa minut...” Sopersin kyynelten valuessa poskiani.
”Ei hätää, se oli unta.” Nathaniel sanoi tyynnytellen ja suukotti päälakeani. Rauhoituin hänen syliinsä, mutta pelkäsin sulkea silmiäni uudestaan.
”En uskalla nukkua enää... Paljon kello on?” Kysyin hiljaa Nathanielin laskettua minut takaisin makuulle.
”Puoli kuusi....” Hän sanoi ja silitti poskeani. Katselin hämärässä hänen täydellisiä piirteitään ja nostin käteni koskettaakseni hänen kasvojaan. Hän painoi viileän poskensa kättäni vasten ja sulki silmänsä. Tunsin liekin sisälläni syttyvän jälleen tuohon suloisen huumaavaan roihuun. Samassa hän suuteli ranteitani ja eteni käsivartta kaulalleni. Hänen kielensä piirteli kuvioita kaulaani ja kädet sujahtivat paitani alle. Jäykistyin hieman hänen kylmän kosketuksensa alla ja hänen kätensä pysähtyivät.

”Onko kaikki kunnossa... Anteeksi, taitaa olla väärä hetki...” Hän sanoi ja katsoi minua anteeksipyytävästi ruskeilla silmillään.
”Olen kunnossa, nyt kun olet siinä.” Vastasin ja vedin hänet lähemmäs itseäni. Suutelin hänen kaulaansa ja hänen kätensä jatkoivat matkaansa paitani alla. Jatkoimme leikittelyä hetken, mutta sitten Nathaniel veti minut syleilyynsä ja kuiskutti korvaani.
”Ehdimme jatkaa tästä myöhemmin.... Minusta tuntuu, että taitaisi olla aamiaisen ja pienen ulkoilun paikka, jotta saat ajatuksia pois kaikesta kokemastasi kummallisuudesta... Pois tästä talosta.” Hän kuiskasi pehmeästi ja suuteli korvanipukkaani.
”Hmmm... kuulostaa hyvältä, ulkoilu voisi tehdä terää ja totta, meillä on aikaa.” Vastasin henkäisten.
”Puehan sitten, niin mennään etsimään sinulle aamiaista.” Hän sanoi ja veti minut mukanaan pystyyn. Irtaannuin hänestä hieman vastahakoisesti ja menin laukulleni. Vaatevalikoimani ei ollut järin suuri, mutta päädyin farkkuihin ja pooloneuleeseen.

Kipaisin vaatteet kainalossani kylpyhuoneeseen ja päätin käydä pikaisesti suihkussa. Kylpyhuoneesta tullessani huomasin myös Nathanielin vaihtaneen vaatteita. Hänellä oli yllään valkoinen pooloneule ja farkut. Hän näytti jumalaiselta kuten aina. Katseeni nähdessään hän hymyili kuolettavan ihanaa hymyään ja tarttui käteeni johdattaen minut alakertaan ja edelleen ruokasaliin. Salin ovella jähmetyin kuitenkin paikalleni; Laura seisoi selin minuun keskustellen kiivaasti Viviennen kanssa. Nathanielin katse kovettui ja hän rykäisi ovelta saaden Lauran kääntymään meihin päin hymyillen. Hymy oli kuitenkin tuo epämiellyttävän vilpillinen ja kiero, jonka olin nähnyt hänen kasvoillaan aiemminkin.

”Berchtan nimeen huomenta lapsukaiset.” Hän sanoi viekottelevalla äänellään.
”Huomenta Laura.” Nathaniel vastasi kylmästi. Tuijotin tuota punapäistä violettisilmäistä noitaa kauhuissani ja samassa hän naurahti.
”Ihmisesi näyttää hieman kauhistuneelta Nath-rakas.” Hän sanoi ja lähti kävelemään pehmein askelin meitä kohti.
”Laura! Anna olla, Bryce pelkää sinua ihan tarpeeksi. Häivy ja anna meidän syödä aamiaisemme rauhassa.” Vivienne sanoi käskevästi Lauran takaa ja tämä pysähtyi.
”Vivienne... Oppilaani, käsketkö sinä minua?” Hän kysyi jäätävästi ja kääntyi ympäri.
”Käsken. Mene leikkimään leikkejäsi Victorin ja muiden lahkolaistesi kanssa.” Vivienne vastasi ja astui askeleen Lauraa kohti. Laura sähähti, mutta kääntyi ja käveli ohitsemme murhaavasti minua mulkoillen. Kuulin hänen äänensä päässäni, tuon saman lauseen, jonka olin nähnyt unessani. Jähmetyin jälleen kauhusta ja olin kirkaista, kunnes tunsin Viviennen tarttuvan minua kädestä ja vetävän minut kanssaan istumaan suuren pöydän ääreen. Hän piteli minua käsistä ja pakotti minun katseeni kohtaamaan omansa. Katse oli tyynnyttelevä ja rauhallinen ja samassa tunsin oloni rauhalliseksi ja äskeinen kauhu lipui pois muististani. Puistelin päätäni ja hymyilin heikosti Viviennelle. Hän hymyili takaisin ja kuikuili keittiön ovelle päin sitten aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Ramon teki meille espanjalaista munakasta aamupalaksi. Ja latteakin olisi tarjolla, sinähän joit kahvisi lattena?” Hän sanoi hymyillen viittoessaan tarjoilijaa luoksemme.
”Siis...Juu join! Ihanaa, kahvia!” Huudahdin hämmentyneenä Nathaniel istuutuessa hymyillen vastapäätäni.
”Kiitos Viv.” Hän sanoi hiljaa tuolle vaalealle noidalle, joka oli juuri saanut minut tuntemaan oloni typeräksi ollessani aiemmin mustasukkainen Nathanielista.
”Eipä mitään, Diannen sanoissa; Laura osaa olla ämmä. Hänen Berchta-höpötyksensä on mennyt hieman yli ymmärryksen ja Victor on liian sokea tajutakseen sitä kuinka Laura oikeasti varmaan sekoaa tuohon lahkojuttuunsa.” Vivienne vastasi tarjoilijan kantaessa ruoka-annoksemme pöytään.
”Laura on pelottava... Toivottavasti hän tällä kertaa pysyy poissa.” Vastasin hymyillessäni kiitollisena tarjoilijalle, joka kantoi eteeni ison höyryävän kupin lattea.

Aamiaisen syötyäni Nathaniel vei minut ulos kävelylle. Hän esitelmöi minulle Lindaun historiasta ja vastasi kysymyksiini J.J:stä, Victorista ja Laurastakin, vaikka välttelimmekin puhumasta hänestä. Kävelimme hiljaista katua pitkin kohti kirkkoa, kun Nathanielin puhelin soi. Hän kaivoi puhelimen taskustaan.

”Hmph, odota tässä.” Hän sanoi minulle nähdessään kuka soittaja oli.
”Selvä se, kävelen tuonne puistikkoon ja odotan sinua penkillä.” Vastasin hymyillen ja kaivoin oman puhelimeni taskusta.

Kävellessäni naputtelin viestin äidilleni ja siskolleni, sillä muistin etten ollut ilmoittanut heille matkastani. Istahdin ajatuksissani rautaiselle penkille kauniin vanhanaikaisen katuvalon alle enkä huomannut kuinka yhtäkkiä kädet kietoutuivat suuni ja kurkkuni ympärille. Kädet olivat kylmät, eivät hellät niinkuin Nathanielin. Sitten päässäni pimeni ja tunsin kuinka minut nostettiin olalle kuin säkki.

”Nathaniel?!” Huusin hädissäni ja tunsin kuinka päätäni jomotti.
”Ei kukaan kuule. Ei kukaan voi auttaa. Hän on vaatinut uhrinsa.” Sokeltava ääni sanoi pimeydestä.
”Missä minä olen? Kuka sinä olet?!” Kysyin paniikin hiipiessä sisuksiini. Temmoin kauhuissani käsiäni irti.
”Olet Schwarzwaldissa. Kohta hän hakee meidät.” Ääni vastasi ja kuulin kuinka jokin liikkui äänen suunnalla.
”KUKA SINÄ OLET JA MIKSI OLEMME TÄÄLLÄ?!” Huusin nyt vihan ja paniikin saadessa vallan. Ääni ei kuitenkana vastannut enää. Yritin katsoa ympärilleni, mutten nähnyt mitään muuta kuin pimeää, loputonta ja lohdutonta mustaa. Tärisin kauhuissani ja tunsin kuinka selkäni taakse sidotut käteni olivat kylmät verenkierron estyessä tiukkojen kahleitteni puristuksessa. Minut oli sidottu kiinni ja mitä enemmän kiemurtelin, sitä enemmän ranteitani puristi. Tunsin kuinka päässäni sumeni jälleen; menetin tajuntani.

”Herätys kaunokainen.” Tuttu naisääni sanoi ja jokin tökki minua kipeästi kylkeen. Räväytin silmäni auki ja näin kuinka Lauran myrkylliseen hymyyn vääntyneet huulet ja palavat violet silmät ilmestyivät valokeilan läpi kasvojeni eteen. Kirkaisin kauhusta.
”Si-si-si-nä!!” Änkytin kauhuissani.
”Voi, tunnistit sentään. Tulehan.” Laura jatkoi välittämättä kirkumisestani.

Joku tarttui minua käsivarsista pakottaen minut seisomaan ja lähti työntämän minua valokeilaa kohti. Tajusin levani jonkinlaisessa käytävässä, joka vietti loivasti ylöspäin. Käsivarsistani kiinnipitävät kädet olivat kylmät ja ne kannattelivat minua lattian yläpuolella Lauran liihottaessa punaisessa kaavussaan edellämme. Minut sysättiin suurista ovista sisään ja rojahdin polvilleni kiviselle lattialle. Tunsin kuinka housuni värjäytyivät verestä viiltävän kivun iskiessä kiveen musertuineisiin polviini. Parahdin tuskasta. Minut kiskottiin ylös ja käteni vapautettiin. Laura seisoi keskellä huonetta, jota hallitsi kiviset pilarit sekä suuri kullanhohtoinen liekehtivä pata. Samassa tunsin kuinka viielät kädet kietoutuivat ympärilleni, tällä kertaa hellästi.

”Seiso hiljaa paikallasi, älä liiku.” Pehmeä, tuttuakin tutumpi tumma ääni kuiskasi korvaani ja viileät huulet hipaisivat korvalehteäni.
”Nathaniel... Minä...” Sopersin ja huokaisin helpotuksesta.
”Seiso paikallasi Bryce. Luota minuun.” Nathaniel sanoi hiljaa ja siirtyi kissamaisella notkeudella eteeni sysäten minut taakseen.

Lauran violetit silmät leimusivat ja hänen suunsa vääntyi kammottavaan irveeseen.
”Tuo nainen on uhrattava, nyt on aika. Hän on valittu!” Hän sähisi ja lipui minua kohti roomalaistyylinen athame* kädessään.
”Laura… Väisty, sinulla ei ole oikeutta kajota häneen. Tapan sinut, jos kosket häneen.” Nathaniel sähisi edessäni.
”Olet heikko Nathaniel. Sanoin J.J:lle, kun hän toi sinut tänne, että olet heikko. Hän ei ole muuta kuin Berchtan uhri, kurja kuolevainen. Et voi sitoa itseäsi häneen Nathaniel, olet jotain ylempää.” Laura sähisi hampaat irvessä suurta pataa kiertäen Nathanielin peruuttaessa edessäni hänen tieltään työnteän minua seinää kohti.
”Et olisi itsekään kuin kuolevainen ilman Berchtaa ja Victoria. Olet mätä ja kylmä, et ole haluttava, kukaan ei olisi seurassasi elleivät he pelkäisi sinua. Olet kammottava.” Nathaniel murisi takaisin.

Samassa hän horjahti taaksepäin näkymättömän voiman iskiessä hänen rintaansa. Victor oli saapunut huoneeseen kapeasta oviaukosta vastapäätä seinää, jota vasten seisoimme. Hän lennätti yllättyneen Nathanielin rysähtäen päin kivipilaria. Hetkeen en nähnyt mitään muuta kuin kivipölyä ja viliseviä hahmoja. Joka puolella ryskyi ja jyrisi näiden kahden kuolemattoman kivihirviön iskeytyessä yhteen. Samassa näin Lauran loikkaavan notkeasti kuin kissa pölyn läpi minua kohti, jähmetyin kauhusta paikalleni. Lauran sähinä ja violettien silmien punainen silmien loiste valtasi pääni, kun hän kietoutui ympärilleni teräksenhohtava athame kurkullani. Hän hoki tuntemattomalla kielellä jotain, jonka poljento muistutti muinaisia keskiaikaisia paholaisenmanausloitsuja. Olin joutunut keskelle pahimman luokan kauhuelokuvaa. Laura ohjasi minut athame kurkullani keskelle huonetta ja huusi kovalla äänellä:
”Seis! Uhri on antautunut. Berchta tulee olemaan tyytyväinen.” Tunsin kuinka hänen otteena tiukentui ja musersi ilmat ulos keuhkoistani. Pelkäsin tulehtuvani.

Victor hellitti näkymättömän otteensa Nathanielin kurkusta ja hymyili kammottavaa hymyään. Hänen luisevat kasvonsa näyttivät painajaismaisen ilkeiltä ja hän tärisi tyytyväisyydestä rakastajattarensa pidellessä minua korokkeella. Nathaniel tuijotti minua tuskainen ilme kasvoillaan, yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti, vaikka tiesin hänen aistivan kauhuni metrien päähän. Samassa ilman halki lennähti kivilohkare, joka paiskautui päin Victoria. Hänen otteensa Nathanielin kurkusta irtosi ja samassa Nathaniel oli sysännyt hänet päin seinää. Tuskin huomasin kuinka ilman halki viuhui valtavalla loikalla suuri karhumainen hahmo, joka iskeytyi voimalla päin Victorin pökertynyttä olemusta. Julma korvia huumaava ärinä täytti ilman ja kiviseinät ryskyivät.

Samassa tunsin kuinka terä viilsi kaulaani ja ote ympäriltäni heltisi rojahdin jälleen verisille polvilleni ja parkaisin tuskasta. Laura päästi suustaan korvia huumaavan kirkaisun Nathanielin iskiessä hampaansa hänen kurkkuunsa. Häne kasvonsa olivat kuin pedolla, kaukana tuosta jumalaisesta olennosta, jonka tunsin. Kaulastani tipoitteli verta ja sen rautainen haju sai minut yökkäämään. Tuijotin kauhuissani Nathanielia, joka äristen paiskasi velton noidan päin seinällä palavaa soihtua. Noita syttyi tuleen ja sinkoutui kirkuen päin suurta ikkunaa, joka hajosi tuhansiksi pirstaleiksi. Tunsin sieraimissani kirpeän palavan lihan hajun ja vatsani heitti ympäri. Lauran kirkunta hiipui liekkien nuollessa hänen kaapuaan ja ruumistaan, hänen jäänteensä muuttuivat hiljalleen tuhkaksi vihreiden liekkien loimussa. Nathaniel seisoi jännittyneenä edessäni tuijottaen palavaa noitaa, josta oli nyt jäljellä tuhkaa ja hänen pitelemänsä musta teräksinen athame. Kuulin takaani ryskettä, kun Victor paiskauti jälleen tomupilven saattelemana kiviseen seinään. Äkkiä ryske ja ärinä lakkasi ja tuli hiljaista. Käännyin salamana katsomaan vaaleaa lihaksikasta vampyyria, joka seisoi karhumaisessa hyökkäysasenossa kasvot seinään päin tuijottaen paikkaa, johon Victor oli sinkoutunut. Victoria ei näkynyt enää, tuo kuivakka julma vampyyri oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Käännyin hitaasti katsomaan Nathanielia, joka seisoi edelleen kädet nyrkkiin puristettuina selkä minuun päin. Otin haparoiden askeleen häntä kohti. En ollut varma uskaltaisinko koskea häneen.

”Rakas, sinulla ei ole enää mitään pelättävää. Se on ohi nyt.” Hän sanoi äkkiä tukahtuneella äänellä ja kääntyi hitaasti minuun päin silmät mustina hohtaen. ”Anteeksi, tiedän että pelkäät minua nyt ja ymmärrän sinua täysin...” Hän jatkoi ja sulki silmänsä huokaisten. Nielaisin ja astuin lähemmäs häntä ja kosketin hänen kättään.
”Nathaniel...” Kuiskasin hiljaa hänen nimensä. ”Pelkään sinua nyt, mutta luotan sinuun.” jatkoin hänen rypiestäessä kulmiaan. Tuijotin hänen kasvojaan ja hän avasi hitaasti silmänsä pehmeämpi ilme kasvoillaan.
”Anna minulle hetki toipua ja saada järkeni takaisin. Haluan olla varma etten yritä tappaa sinua.” Hän sanoi kuiskaten. Vedin käteni äkkiä pois ja peruutin pari askelta. Tuo vaalea vampyyri seisoi äkkiä takanani ja kuiskasi korvaani:
”Usko häntä, meidän on parempi siirtyä toiseen huoneeseen. Hän tulee kyllä perässä.” Hän vakuutti ja tarttui käsivarteeni. Hämmentyneenä annoin tuon järkälemäisen vampyyrin johdattaa minut viereiseen huoneeseen ja istuttaa minut puiselle arkulle, joka lojui tomuisena seinän vierustalla.
”Olen Jonas... Nathanielin ystävä. Asustelin Victorin klaanissa, mutten koskaan osallistunut hänen uhrausriitteihinsä.” Vaalea vampyyri selitti. ”Olet turvassa minun kanssani, Nathaniel luottaa minun, joten sinunkin täytyy.” Hän jatkoi ja katsoi minuun vetoavasti kirkkailla smaragdinvihreillä silmillään.
”Minä... siis luotan...” Änkytin tuijottaen hänen silmiään. Jonas naurahti ja virnisti sitten poikamaisesti. Hän oli hyvin komea, kuten kaikki tapaamani miespuoliset vampyyrit vääjäämättä olivat, ja lihaksikas. Hänen vaalea tukkansa oli hieman kihara ja hänen silmänsä olivat pistävän vihreät ja hänen hymynsä oli kerrassan vastustamattoman valloittava. Katsoessani häntä, minunkin oli hymyiltävä, tuota veijarimaista hymyä oli vaikea vastustaa.

”Bryce...” Kuulin äkkiä tutun pehmeän äänen sanovan ovensuusta.

Katsahdin ovellepäin ja näin Nathanielin seisovan oviaukossa jälleen omana itsenään. Silmitön eläimellinen raivo oli poissa ja hänen silmissään ei palanut enää musta tuli, vaikka ne olivatkin mustat ja hänen silmänalusensa normaalia tummemmat. En muistanut edes, koska hän oli viimeksi juonut saadakseen ravintonsa. Nousin ylös ja astelin hitain askelin hänen luokseen. Etsin katseellani jotain varoittavaa merkkiä ja odotin Jonaksen pysäyttävän minut, mutta mitään ei tapahtunut. Nathaniel ojensi kätensä. Tartuin siihen enää empimättä ja samassa olinkin hänen syleilyssään. Suutelin hänen kaulaansa ja leukaansa itkien hysteerisesti.

”Shhh, kaikki on kunnossa... toistaiseksi.... Olen kunnossa.... Hallitsen itseni, sinulla ei ole hätää.” Hän mumisi hiuksiini ja nosti hellästi katseeni ylöspäin. Hän tuijotti hetken silmiini ja suuteli minua lämpimästi Ainakin minusta tuntui lämpimältä, kun sisälläni roihahti tuo tuttu liekki ja sydämeni muljahti; olin melkein menettänyt täydellisen prinssini. Suutelimme ahnaasti hetken, kunnes kuulin Jonaksen rykäisevän takanamme.
”Jos jatkamme tästä myöhemmin, olisi viisainta lähteä täältä. Hän sanoi virnistäen ja kiiruhti huoneen toiselle ovelle, joka johti takaisin pääkäytävään. Nathaniel nosti minut kevyesti käsivarsilleen ja kiiruhti vaalean lihaskimpun perään. Hetken päästä hän pysähtyi kuin seinään.
”Jonas... Täällä on kolmas vampyyri...” Hän sähähti pimeään.
”Kas Nathaniel ja Jonas ja ah, Bryce...” Kuulin tutun kolkon äänen sanovan pimeästä.
”J.J...” Nathaniel ähkäisi leukaperät kiristyen.
”Olen ollut pitkään poissa... Sääli tuo Lauran tapaus, Victor on musertunut.” Ääni jatkoi ja yhtäkkiä edessämme seisoi tuo liituraitapukuun pukeutunut nelikymppisisissä oleva kolkkokasvoinen mies. J.J. Astor, Nathanielin ”isä”.


*Athame, muinainen veitsi, jolla kanavoitiin energiaa ja uhrattiin jumalille.
**Berchta ”The bright one”, etelä-germaanisen pakanismin jumalatar, joka vartioi muinaisia petoja. (You can google it ;))

Kahdeksas luku: Plaisir D'Amour

A/N Yökerhoidea syntyi katsoessani True Bloodia ja rakas puolisoni päätyi myös tarinaan mukaan ;)

________________________________


Kahdeksas luku: Plaisir D'Amour*

Tuntia myöhemmin astelimme portaita alas kohti takkahuonetta, jossa Vivienne ja mahdollisesti myös John Jacob Astor odottivat meitä. Olin hermostunut, sillä J.J. Astor oli mies, jota en ollut tavannut kuin joulutanssiaisissa pitämässä puhetta. Nathaniel puristi kättäni rauhoittavasti, katsoin häneen kiitollisena hymyillen kun astuimme takkahuoneen ovista sisään.

”Nathaniel, mukavaa kun liityitte seuraamme.” Matala, kolkko ääni sanoi ja samassa edessäni seisoi miltei kaksimetrinen viiksekäs, hieman harmaantunut mies, jonka läpitunkevat silmät tarkastelivat minua herkeämättä.
”J.J., Dianne, Laura...” Nathaniel vastasi ja nyökkäsi jokaiselle huoneessa olevalle.
”Tämä on varmaankin Bryce...” Sointuva naisääni sanoi ja minun pituiseni punahiuksinen nainen asteli luokseni hymyillen. Hänen hymynsä ei kuitenkaan ulottunut silmiin asti ja hänen silmänsä olivat pistävän violetit.
”He-hei...” Sanoin heikolla äänellä naisen vangitessa katseeni omiinsa. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa ja voimakkaasti rajatut silmänsä tekivät hänestä pelottavan näköisen, hän tuijotti minua laskelmoivasti. Tunsin kuinka Nathaniel laski kätensä vyötäisilleni ja seisoi takanani niin, että selkäni kosketti häntä.
”Laura... Tässä on Bryce. Hän on... minun.” Hän sanoi hiljaa ja tuijotti naista, joka samassa päästi katseeni irti ja naulitsi nyt silmänsä Nathanieliin.
”Hmmm... Niin kuulin... mielenkiintoista...” Laura sanoi teennäisen pehmeästi hypistellen mietteliäästi kaulassaan roikkuvaa suurta pronssista amulettia, jossa kiemurainen pensas muuttui päistään käärmeeksi.
”Laura!” Joku sanoi äkkiä käskevällä äänellä. Samassa huoneeseen tuulahti raikas viileä tuuli ja Lauran vieressä kädet hänen olkapäillään seisoi valkohiuksinen arvokkaan näköinen mies punaisessa samettiasussaan. ”Suonet anteeksi Bryce, Laura on joskus hieman... tungetteleva.” Hän sanoi herttaisesti hymyillen.
”Victor, sinäkin paikalla...” Nathaniel sanoi hiljaa vanhallle vampyyrille ja veti minut kiinni itseensä.
”Tulin tapaamaan kunniavierastamme, kun kuulin hänen olevan täällä. Kaunis nainen tämä sinun Brycesi, kaunis tosiaan.” Victoriksi kutsuttu vampyyri jatkoi tuijottaen minua pistävästi. Äkkiä joku rykäisi ja ruskeahiuksinen siro nainen asteli eteenpäin kauniisti hymyillen.
”Minäkin haluaisin tavata vieraamme ja itseasiassa ajattelin ehdottaa, että lähtisimme illalla ulos.” Nainen sanoi ja hymyili minulle lämpimästi.
”Dianne, loistava ajatus.” Victor sanoi hymyillen hieman tuolle sirolle naiselle, jonka tarkoituksena oli selvästi viedä keskustelu pois minusta. Katsoin häntä kiitollisena ja hän iski minulle silmää.
”Puhuiko joku ulos lähtemisestä? Plaisiriin siis tänään? Ihanaa!” Vivienne hihkaisi astuessaan ovista. Lauraksi kutsuttu nainen katsoi häneen myrkyllinen ilme hoikilla kasvoillaan.
”Ah, lähtekää te nuoret viettämään iltaa, me menemme... hoitamaan asioita.” Victor sanoi ja katsoi merkitsevästi Lauraan ja J.J:hin. Samassa tuo kolmikko oli kadonnut huoneesta.
”Anteeksi tuo äskeinen, Victor osaa tehdä tilanteista kammottavia ja Laura osaa olla todella ämmä.” Dianneksi kutsuttu nainen puuskahti.
”Dianne...” Vivienne sähähti varoittavasti, mutta tämä vain hymyili ja kohautti olkiaan.

Nathaniel kuiskutti korvaani rauhoittavasti ja tunsin oloni hieman rauhallisemmaksi nyt kun nuo kaksi pelottavaa vampyyria ja tuo punatukkainen myrkyllinen nainen olivat poissa.
”Brycella on varmaan nälkä, menemme etsimään hänelle syötävää.” Nathaniel sanoi äkkiä ja lähti johdattamaan minua käytävää pitkin suureen halliin.
”Oh anteeksi, unohdin! Kuolevaisten tosiaan pitää syödä, tuletko sinäkin Vivienne?” Dianne huudahti iloisesti ja kipaisi edeltämme ruokasaliin.
”Olen pahoillani, että täällä on hieman kummallista porukkaa, toivottavasti et pelästynyt Victoria ja Lauraa...” Nathaniel mumisi korvaani pahoittelevasti.
”Victor tosiaan on pelottava ja Laura.... Kuka hän oikein on? En haluaisi olla hänen kanssaan enempää tekemisissä kuin on pakko. Ja J.J... Onneksi sinä teit kanssani sen haastattelun, hänkin on hieman...pelottava.” Tunnustin hiljaa.
”Victor on vanha.... vanhempi kuin kukaan talossa ja Laura taasen... No hänellä on uskomuksensa ja epäluulonsa ja hän elää vain niille ja Victorille.”
”Ovatko he... Tai siis...” Kysyin häkeltyen hieman.
”Ovat, Laura on Victorin rakastajatar, vaikka kukaan ei koskaan sitä ääneen sanokaan...” Nathaniel vastasi ja ohjasi minut pöytään istumaan. Olin hieman pyörällä päästäni, mutta en halunnut muistella kummallista tapaamistani Nathanielin luojan ja hänen luojansa kanssa.

Pidin kuitenkin Diannesta ja Viviennestäkin, vaikka hänen suhtautumisensa Nathanieliin saikin minussa aikaiseksi mustasukkaisuuden aaltoja. Juttelimme niitä näitä ja kerroin Diannelle elämästäni Chapel Hillissä samalla kun haarukoin fetasalaattia suuhuni. Dianne puolestaan valotti minulle Victorin saloja; Victor oli erään Schwarzwaldissa sijaitsevan kapusiiniluostarin perustajajäseniä ja johti siellä jonkinlaista veljeskuntaa. Laura puolestaan oli uskoutunut veljeskunnan palvelukseen heidän papittarenaan. Laura, kuten Viviennekin oli noita. Selkäpiitäni karmi, kun ajattelin tuota violettisilmäistä naista, jonka katse oli jäädyttänyt sisimpääni aivan kuin joku olisi viiltänyt minua pakastetulla veitsellä. Onnekseni Laura, Victor ja J.J:kin olivat lähteneet saarelta mantereelle luostariin eivätkä olleet tulossa takaisin ainakaan minun paikallaoloni aikana. Syötyäni Nathaniel johdatti minut takaisin huoneeseeni ja istuutui sängylle vetäen minut syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja tunsin kuinka jännitykseni katosi. Hänen sylissään oli helppo unohtaa ikävät asiat.

”Penni ajatuksistasi.” Nathaniel mumisi hiuksiini. Naurahdin hiljaa, sillä tuo oli ollut minun repliikkini jouluna.
”Yritän olla ajattelematta mitään.” Vastasin rehellisesti ja huokasin.
”Tiedän... Unohda tuo kohtaaminen ja keskity pitämään hauskaa.” Hän sanoi suudellen päälakeani.
”Hyvä idea.” Sanoin ja nousin hänen sylistään. Hän katsoi minua hetken kysyvästi, mutta hymyili sitten. Menin laukulleni ja kaivoin jouluna yllätykseksi ostamani mekon esiin.
”Mietin vain, olisiko tämä sopiva asu iltarientoihimme... Mihin olimmekaan menossa? Pl...jotain?” Kysyin ja nostin mekon Nathanielin kasvojen eteen. Hän nielaisi ja virnisti sitten.
”Plaisir D'Amouriin... Se on... Diannen mielipaikka. Tuo asu ylläsi joudun pitämään varani tänään.” Hän vastasi ja katsoi minua silmät halusta palaen.
”Taidan alkaa valmistautumaan sitten.” Sanoin nauraen ja vilahdin kympyhuoneeseen.

Hetken kuluttua ovelle koputettiin. Nathaniel avasi oven ja Dianne sekä Vivienne hetkeä myöhemmin astuivat sisään.

”Hei Nath, onko Bryce valmis?” Dianne kysyi Nathanielilta.
”Olen, ihan hetki vain!” Huikkasin kylpyhuoneen ovenraosta. Samassa ovi aukesi ja Dianne puikahti sisään. Tuijotin häntä silmät sepposen selällään. Tuo suloinen ja vangitseva nainen oli muuttunut viekottelevaksi vampiksi; hänellä oli yllään punainen lyhyttäkin lyhyempi pvc-mekko ja mustat korkeakorkoiset reisisaappaat. Hän näytti mallilta.
”Oh, Bryce tuo mekko! Se on tyrmäävä!” Hän huoahti syvään uurretulle lyhyelle samettimekolleni ja siveli hiuksiani.”Jätä hiuksesi auki.” Hän jatkoi ja hymyili minulle peilin kautta.
”Kiitos, jos verrataan sinuun, olen aika tavallisen ja tylsän näköinen.” Totesin laimeasti.
”Hah, et suinkaan! Tuo mekko imartelee jokaista kurviasi... Luulenpa, että Nathanielilla on täysi työ pitää sinut itsellään.” Hän nauroi ja iski silmää. ”Toin sinulle nämä, luulen, että ne sopivat.” Hän jatkoi ojentaen minulle kahta pvc-nyörisaapasta, joiden korko oli ainakin 10 senttimetriä.
”Oh... Kiitos! Ihanat!” Huudahdin ja istuuduin ammeen reunalle laittamaan ihanuuksi jalkaani.
”Bryce, Dianne, tulkaa jo, tahdon nähdä!” Viviennen kärsimätön ääni kuului huoneesta. Kuulin Nathanielin naurahtavan.

Astuessamme ulos kylpyhuoneesta Nathanielin silmät levisivät. Hän nielaisi ja hymyili sitten silmät loistaen. Tavoitin hänen silmänsä ja havaitsin niissä tuon palavan katseen, joka sai sisälläni kytevän liekin roihahtamaan. Samassa hän seisoikin takanani kädet lantiollani.

”Mmm... Jos jäädäänkin tänne...” Hän mumisi korvaani näykkien sen lehteä.
”Ehditte myöhemminkin! Mennään!” Dianne sanoi kovaan ääneen ja nauroi. Huokasin pettyneenä, mutta Nathaniel iski minulle silmää ja johdatti minut Diannen perässä ulos huoneesta.

Vivienne oli pukeutunut lyhyisiin mustiin nahkashortseihin ja violettiin pvc-toppiin. Hänellä oli jalassaan samanlaiset mustat saappaat kuin Diannella. Molemmat käänsivät katseita astuessamme punaista mattoa pitkin kohti mustaa suurta ovea ja pitkää jonoa, joka kiemurteli punaisen katoksen alta kadulle. Nathaniel käveli käsi hartioillani näyttäen jumalaiselta kuten tavallista. Mustat farkut ja musta hihaton istuivat hänen päälleen täydellisesti tuoden esiin hänen kiinteät lihaksensa. Musta nahkatakki täydensi lookin ja me kaikki näytimme varmasti noiden jonottavien ihmisten silmissä yliluonnollisilta, jopa minä vaaleine ihoineni ja punaisine hiuksineni. Huomasin kuinka Dianne ei johdattunut meitä jonoon, vaan käveli sen ohi hymyillen ovella seisovalle järkälemäiselle kaljulle miehelle.

”Neiti Delacroix, neiti Gualare.... ah ja herra Astor.... ja hänen tyrmäävä seuralaisensa.” Hän sanoi tervehtien meitä jokaista ja päästi meidät jonon ohi sisään.
”Olette vip-asiakkaita?” Kysyin suhahtaen Nathanielilta, joka vain nauroi.
”Jep, Jerry tuntee meidät; J.J. On rahoittanut Plaisirsin remontin ja osan sen toimintaa. Hänen yrityksensä sponsoroi paikkaa ja Victorin tuntevat täällä kaikki.” Hän selitti ja suuteli päälakeani. ”Tarkoitin sitä mitä sanoin sinulle lähtiessämme, näytät...syötävän hyvältä.” Hän jatkoi mumisten korvaani.
”Jos et kummiskaan söisi minua, voisit olla aika surullinen sen tehtyäsi.” Vastasin virnistäen.
”Hah, niin... väärä sanavalinta.” Hän naurahti ja johdatti meidät narikkaan, jossa meitä tervehdittiin jälleen tuttavallisesti.

Astuttuamme peremmälle hämyiseen luolamaiseen yökerhoon, ymmärsin miksi Dianne piti paikasta; Se oli sisustettu vampyyrimaisesti mustapunaiseksi ja penkit oli päällystetty leopardikuvioisella karvalla. Joka puolella oli mustakehyksisiä peilejä ja soihtuja, joissa leimusi kalpea liekki. Ihmiset, jos he kaikki olivat ihmisiä, olivat pukeutuneet kuten seuralaiseni; tummiin ja usein nahkaan tai pvc:hen. Sävähdin ajatusta, kun muistin kuinka Nathaniel kertoi minulle J.J:stä, joka oli taannoin teurastanut muutaman gootin. Toivottavasti ei täällä, ajattelin itsekseni ja nielaisin. Nathaniel tunsi jännittymiseni ja käänsi minut itseensä päin katsoen minua kulmat kurtistuen.

”Kaikki hyvin?” Hän kysyi huolestuneena.
”On. Minä vain ajattelin J.J:tä ja hänen... historiaansa.” Vastasin ja suutelin hänen leukaansa.
”Ah, parempi että ET ajattele sitä.” Hän vastasi ja rutisti minut itseään vasten.
”Haetaan juomista, Dianne ja Vivienne katosivat tanssilattialle.” Sanoin viimein ja karistin kammottavat mielikuvat mielestäni.
”Mitä saisi olla?” Nathaniel kysyi ja johdatti minut baaritiskille.
”Hmmm.... Bloody Mary.” Sanoin ja iskin hänelle silmää.
”Hyvä valinta. ”Hän vastasi ja ojensi baarimikolle kultaisen luottokorttinsa.

Äkkiä musiikki lakkasi ja ihmiset kääntyivät katsomaan luolan takaosaan. En huomannut soittimia enkä siellä seisovia hahmoja ennenkuin valonheitin kohdistui heihin. Siellä seisoi kolmihenkinen bändi, joista jok'ikinen oli pukeutunut mustiin vaatteisiin. Yksi heistä oli silmiin pistävän hoikka ja hänen pitkät kiharat ruskeat hiuksensa kehystivät hänen miltei valkoisia kasvojaan. Hän astui eteenpäin ja sanoi mikrofoniin:

”Iltaa. Olemme saapuneet Tsekeistä soittamaan teille sulosäveliä... haudan tuolta puolen.” Hänen äänensä oli syvä ja siinä oli lievä itäeurooppalainen korostus.
”Kuka tuo on?” Kysyin Nathanielilta. Näin Viviennen seisovan lähellä lavaa ja laulajan sipaisevan hänen kasvojaan.
”Tuo on Michael Karnstejn... Vampyyri, Viviennen kihlattu.” Hän vastasi tavallisesti, aivan kuin tilanteessa ei olisi mitään outoa.
”Vampyyri?” Kysyin kauhun hiipiessä hiljaa paikalle.
”Niin. Hän on tämän bändin sielu... nuo kaksi muuta ovat Sebastian ja Samuel.” Hän vastasi huitaisten lavan suuntaan ja rutisti minua hellästi. ”He eivät ole uhka, mutta en suosittele menemään Michaelin lähelle, hänen... katseensa on hypnoottinen ja hän osaa vangita kuolevaisten mielet niin, että he eivät ehdi tajuamaan mikä heihin iski...siis tiedäthän...” Hän jatkoi ja tajusi sitten puhuneensa hieman liikaa. Jäykistyin kauhusta, mutta päätin etten antaisi Nathanielin huomata sitä. Hän kuitenkin huomasi mielenkuohuni ja käänsi minut itseensä. Hän lukitsi kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua vaativasti, kuin suostutellen. Tunsin rentoutuvani liekin leimahtaessa sisälläni jälleen iloiseen roihuun.
”Minähän lupasin ettei sinulle tapahdu mitään pahaa. Minä lupasin, luota minuun.” Hän sanoi hiljaa silittäen kasvojani.
”Niin lupasit... Mutta...” Minä vastasin takellellen.
”Tiedän, älä ajattele sitä. Michaelilla ei ole silmää kellekään muulle kuin Viviennelle, usko pois. Joskus on kätevää olla noita.” Hän vastasi nauraen saaden minutkin hymyilemään hieman. Samassa Vivienne kirmasikin luoksemme ja tarttui käteeni vetäen minut mukanaan.
”Tule tapaamaan Michael!” Hän huudahti ja veti minua vaativasti tungoksen halki lavaa kohti. Katsoin hädissäni taakseni etsien Nathanielia katseellani.
”Minä... Missä Nathaniel on? Mihin hän jäi?!” Huudahdin paniikionomaisesti.
”Rauhoitu, hän tulee kyllä perässä.” Vivienne sanoi rauhoittavasti ja talutti minut tuon pelottavan vampyyrin eteen. Huomasin silmäkulmastani, kuinka Dianne siirtyi viereeni ja puristi minua hellästi olkapäästä.
”Hmmm.... Mitäs meillä on tässä? Astorin lemmikki?” Michael kysyi tummalla äänellään ja käänsi katseensa minuun. Hätkähdin hänen katsettaan: hänen silmänsä olivat pistävän turkoosinvihreät.
”Tässä on Bryce, Nathanielin tyttöystävä.” Vivienne esitteli ja Michael tarttui käteeni ja suuteli kämmenselkääni.
”Erittäin hauska tavata...Bryce.” Hän sanoi ja tuijotti minua jäisillä silmillään.
”Rakas, älä viitsi peloitella häntä. Hänellä on tarpeeksi tottumista meihin muihinkin.” Vivienne sanoi moittivasti ja samassa tuo jääsilmäinen vampyyri sinkosikin katseensa kihlattuunsa.
”Anteeksi. Hän on... viehättävä. Tosin minulla ei ole ikävä kyllä ole silmää kuin noitiin.” Hän sanoi pahoittelevasti ja hymyili henkeäsalpaavasti Viviennelle. Vivienne tirskahti ja silitti Michaelin poskea. Samassa tunsin kuinka Nathaniel seisoi takanani ja veti minua poispäin lavasta.
”Mennään! Nyt.” Hän kuiskasi korvaani ja vei minut narikalle.
”Tuo... oli...pelottavaa...” Kuiskasin takaisin Nathanielin johdattaessa minut ulos yökerhosta. Ulkona pysähdyin kadulle ja hengitin raikasta ulkoilmaa sisälleni. Nathaniel seisoi vierelläni tarkkaillen minua hiljaa.
”Vien sinut huomenna lentokentälle... Lähdetään kotiin täältä.” Hän sanoi hiljaa.
”Ei. Ei minun takiani, jos sinulla on jotain asioita...” Vastasin tuijottaen tien toisella puolella hehkuvaa katuvaloa.
”EI. En halua, että järkytyt enempää...” Hän intti.
”Nathaniel, olen saanut kestää yhtä ja toista kanssasi tämän yliluonnolisen kanssa. Luulenpa ettei mikään enää voisi järkyttää minua. Jäädään, vastahan minä tutustuin ystäviisi.” Vastasin kääntyen häneen päin. Katuvalon himmeässä valossa hänen silmänsä olivat mustat ja katseessa surua.
”Voi rakas, anteeksi että joudut läpikäymään tällaista. Olisi ehkä parempi jos minä...” Hän aloitti katsoen ylitseni.
”EI! Lopeta! Minä selviän kyllä. Rakastan sinua ja niin kauan kun sinä rakastat minua, kaikki on hyvin.” Vastasin ja tartuin hänen kasvoihinsa. Suutelin häntä tiukasti ja hän kietoi kätensä ympärilleni.
”Mennään katsomaan vaikka joku elokuva.” Hän sanoi hiljaa ja minä nyökkäsin.

Tilasimme taksin takaisin Astorien kartanolle ja Nathaniel kantoi minut yläkertaan huoneeseeni. Hän istui sängylle ja piteli minua sylissään kuin lasta. Nojasin hänen viileää rintaansa vasten ja nautin hänen läheisyydestään. Hän silitti selkääni ja piirteli kuvioita kylkeeni sormellaan. Nousin kuitenkin hetken kuluttua ylös hänen sylistään ja kiskoin samettimekkoni päältäni. Samassa Nathanielin kädet olivat ympärilläni ja hän veti minut takaisin sängylle ja vangitsi minut syleilyynsä huokasin helpotuksesta ja läheisyydestä ja hän rutisti minua hellästi.

”Älä ikinä päästä irti.” Kuiskasin hiljaa ja hän naurahti.
”En. Tosin sinun pitää syödä ja nukkua välillä.” Hän sanoi ja virnisti.
”Kunpa ei... voisin jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi.” Sanoin haaveillen. Samassa Nathaniel jäykistyi.
”Sinä...et ole tosissasi.” Hän sanoi leukaperät kiristyen.
”En... Voi ei, ei en minä ole valmis olemaan kuolematon...vielä.” Kiiruhdin vastaamaan ja hän rentoutui.
”Minä en sinusta sellaista tee. Tässä ei ole mitään hienoa. Olla kylmä ja kuollut ja vältellä kaikkea mikä voisi paljastaa todellisen luontomme.” Hän sanoi ajatuksiinsa vajonneena.
”Se elokuva?” Sanoin äkkiä saadakseni ajatuksemme muualle.
”Ah... hetki.” Hän sanoi ja kaivoi yöpöydän laatikkoa. Samassa lipaston päällinen aukesi ja esiin nousi 32 tuumainen taulutelevisio.
”Kätevää.” Sanoin kulmaani nostaen ja riisuin rintaliivini sujahtaen Chapel Hill Bluesin t-paitaan ja sinisiin trikooshortseihin. Nathaniel avasi lipaston kaapin ja tutki dvd-valikoimaa.
”Mitä haluaisit katsoa? Kauhua vai romantiikkaa?” Hän kysyi.
”Hmmm... sekä että?” Vastasin ja hän nauroi.
”Kadotettujen kuningatar... vampyyreja, selkeästi illan teema.” Hän päätti ja hymyilin hänelle hyväksyvästi. Käperryin hänen kylmään kainaloonsa ja syvennyimme elokuvaan.

Tunsin kuinka vatsani kurni ja Nathaniel katsoi minuun kysyvästi. Hän soitti sisäpuhelimella keittiöön ja tilasi minulle iltapalaksi tonnikalavoileipiä ja teetä. Elokuva vei ajatukseni pois siitä oikeasta kauhusta, jossa tunnuin eläväni sillä hetkellä. Nathanielin hajamieliset hivelyt selässäni saivat minut uniseksi ja ennenkuin huomasinkaan, olin vajonnut uneen.

*Joy of love