Kolmastoista luku: Pois paha onni

Kolmastoista luku: Pois paha onni

Heräsin lauantaiaamuna virkeänä hyvin nukutun yön jälkeen. Katsoin puhelintani ja huomasin äitini laittaneen minulle viestin: hän oli tehnyt lasagnea. Hymyilin itsekseni ja nakuttelin vastauksen. Oli vielä aikainen ja minulla olisi viitisen tuntia aikaa ennenkuin minun täytyisi kiiruhtaa bussilleni Durhamiin. Nousin ylös ja avasin koneeni; sähköpostiviesti Janelta. Hän oli liittänyt viestiin mukaan ottamansa kuvan minusta Kings Of Leonin kanssa. Päätin tulostaa kuvan ja laittaa sen seinälle; yksi ikimuistoisimmista hetkistäni. Loikin innoissani olohuoneeseen ja näin Susanin seisovan keskellä olohuonettamme vaikean näköisenä.

”Mitä nyt?” Kysyin pysähtyen kuin seinään.
”Sait kirjeen... Se...No lue...” Hän änkytti ja ojensi kirjekuoren minulle.
”Mitä...?” Kysyin hämmentyneenä ja käänsin kirjeen ympäri; se oli Nathanielilta.. Nielaisin ja istuin sohvalle avatessani kuoren vapisevin käsin.

"Bryce rakas,

Olen pahoillani, miten asiat menivät... Olen Saksassa, mutta tulossa ystäväni kanssa takaisin Chapel Hilliin. Tämä voi kuulostaa tökeröltä ja tiedän, että todennäköisesti vihaat minua nyt, mutta jos haluat jutella niin tässä uusi numeroni: 214 344 8654

Ajattelen sinua,

N"

Tavasin kirjeen uudestaan; hän oli oikeassa, tämä oli tökeröä. En voinut uskoa silmiäni.

”Hemmetti että sillä on otsaa!” Kiljuin puristaessani kirjettä kädessäni.
”Mitä siinä...” Susan aloitti, mutta keskeytin hänet raivoissani.
”ENSIN HÄN LÄHTEE POIS JA SELITTÄÄ KUINKA SE ON PAREMPI NIIN. SITTEN KUN ALAN OLLA JALOILLANI JA HYVÄKSYNYT ETTÄ HÄN EI TULE TAKAISIN, HÄN ILMOITTAAKIN OLEVANSA OLEMASSA?!?! MIKÄ HEMMETTI MIEHIÄ VAIVAA?!” Huusin ja marssin takaisin huoneeseeni hyvän tuuleni valuessa lattialankkujen väliin. Nappasin puhisten puhelimeni ja näppäilin numeron.
”Haloo?” Tuttua tutumpi pehmeä ääni vastasi.
”HEMMETIN NATHANIEL! SAIN TYPERÄN KIRJEESI! OLET PÄÄTTÄNYT SITTEN KIDUTTAA MINUA KUNNOLLA, VOI KUINKA MUKAVAA!” Huusin puhelimeen ja puhkesin kyyneliin.
”Bryce... Anteeksi, minä... Oli pakko... Voidaanko jutella kun tulen takaisin?” Hän kysyi ääni käheänä.
”E-E-Ei... mi-mi-minä... Miksi Nathaniel? Rakastan...sinua edelleen.” Sopersin kiukkuni vaihtuessa epätoivoon, pettymykseen ja ikävään.
”Rakas... Minun oli pakko lähteä suojellakseni sinua. Ole kiltti ja ymmärrä. Ymmärrän, jos et halua nähdä minua, mutta... En voi elää ilman sinua. Tiedän, olen itsekäs, mutta...” Hän sanoi hiljaa.
”Nathaniel... Minun täytyy miettiä asiaa... Tarvitsen aikaa ajatella. Ko-koska palaat?” Kysyin nieleskellen.
”Olen jo kartanolla...” Hän tunnusti.
”Tulen sinne nyt!” Vastasin ja ryntäsin hakemaan takkini katkaisin puhelun. Susan katsoi perääni muttei sanonut mitään.

En jäänyt odottamaan bussia, vaan nappasin lennosta taksin. Saapuessani Astorien talolle tajusin vasta mitä olin tekemässä. Minulla ei ollut harmainta aavistusta mitä sanoisin hänelle. Ovella seisoi minua vastassa tuttu henkilö. Nielaisin nähdessäni tuon täydellisen olennon jälleen edessäni. Pysähdyin askeleen päähän hänestä; hän tuijotti kenkiään ja nosti sitten katseensa minuun.

”Bryce... Näytät...hyvältä.” Hän sanoi hiljaa.
”Niin. Kiitos... Mitä haluat?” Kysyin ääni täristen.
”Selittää.. Olla...ystävä.” Hän vastasi nielaisten.
”Y-y-ystävä...” Toistin epäuskoisena kyynelien pyrkiessä silmiini.
”Niin...siis jos haluat.” Hän vastasi takellellen. Hän ojensi kättään aivan kuin pyyhkiäkseen kyyneleeni, mutta veti sitten kätensä takaisin.
”Mi-mi-minun täytyy mennä!” Kuiskasin äkkiä ja lähin juoksemaan kohti bussipysäkkiä.

Onnekseni bussi kaartoi pysäkille juuri kun ryntäsin kyynelten sokaisemana katoksen alle ja edelleen bussiin. En kuitenkaan ehtinyt yhtä pysäkkiä pidemmälle, kun päätin hypätä ulos. Tunsi pääni pyörivän, en ollut koskaan ollut niin sekaisin kuin olin astuessani takaisin kadulle. Minun olisi saatava puhua Nathanielin kanssa vielä samana päivänä. Kaivoin puhelimeni esille ja soitin äidilleni; ilmoitin tulevani vasta illalla vedoten esseetehtäviin. Kävelin hitaasti ajatuksiani kooten takaisin Astorien talolle; hän ei ollut enää ulkona. Avasin ulko-oven hiljaa ja astuin sisään. Kuulin henkäisyn takkahuoneesta ja matalaa murinaa. Peräännyin muutaman askeleen, kunnes Nathaniel ilmestyi käytävälle.

”Dianne... Rauhoitu, se on Bryce.” Hän sanoi hiljaa ja murina lakkasi.
”Mitä...Kuka hän on?” Kysyin levottomana.
”Dianne... On ystäväni ja hän vain suojeli Alexia, normaalisti kukaan ei kävele ovesta sisään noin vain...Anteeksi...Tule sisään.” Hän selitti ja pyysi minut peremmälle. Hän johdatti minut portaita ullakkohuoneeseensa ja sulki oven perässään.
”Selitä.” Sanoin hiljaa ja istuin sängylle.
”Bryce... Joulun jälkeen tapahtui jotain kamalaa, jota en halua sinun muistavan ja siksi käytin sinuun muistinpyyhkimiskykyäni. Pääsit melkein hengestäsi ja ajattelin, että paras tapa suojella sinua on lähteä pois luotasi... En kuitenkaan kyennyt olemaan hetkeäkään ajattelematta sinua ja sitten kun Alex ja Dianne joutuivat vaaraan, päätin palata. John Jacob ei tule takaisin... Mikä on sinun kannaltasi hyvä, usko minua, mutta...” Hän selitti kävellen edestakaisin levottomana.
”Siksi tuo lehtiuutinen...hän myi yrityksensä.” Sanoin hiljaa.
”Niin... Dianne taasen tulee opiskelemaan sosiaalipuolelle, hän...” Nathaniel jatkoi vilkaisten minuun levottomana.
”On vampyyri...” Täydensin hänen lauseensa.
”Niin ja Alex oli käytännössä samassa vaarassa kuin sinä ja siksi toimme hänet tänne...” Hän jatkoi. Nousin ylös sängyltä ja kävelin häntä kohti. Hän jäykistyi.
”Olisit voinut selittää... minä...” Aloitin, mutta samassa hän kietoi kätensä ympärilleni suudellen minua rajusti. En voinut enää pidätellä itseäni, vaan kiedoin käteni hänen kaulaansa ja vastasin suudelmaan yhtä ahnaasti. Hitaasti työnsin hänet sänkyä kohti ja hän kaatui alleni nielaisten silmät suurina.
”Bryce... minä...” Hän aloitti, mutta keskeytin hänet painaen sormeni kevyesti hänen viileille huulilleen. Tuijotin hänen syvänruskeisiin silmiinsä ja tunsin sammuneen liekin sisälläni roihahtavan jälleen iloisesti.
”Rakastan sinua, en koskaan lakannut rakastamasta sinua. Elättelin toivoa, että palaisit, mutta... Nyt kun olet siinä en tiedä...” Sanoin hiljaa. Hän sulki tuskaisena silmänsä ja nielaisi. ”En tarkoittanut sitä! En kykene olemaan vain ystävä. Ota tai jätä.” Sanoin sitten ja odotin hiljaa. Hän avasi silmänsä ja katsoi minua hetken.
”Totta puhuakseni en minäkään... Oletko varma, että...” Hän sanoi sitten hiljaa.
”Olen.” Vastasin ja suutelin häntä. Hän kietoi viileät kätensä ympärilleni ja rutisti minut hellästi itseään vasten. Tunsin olevani elossa, tunsin kaiken olevan jälleen kohdallaan. Painauduin häntä vasten ja tunsin kuinka hän suuteli päälakeani ja silitti selkääni.
”Bryce, anteeksi.” Hän kuiskasi.
”Nathaniel, rakastan sinua.” Vastasin hiljaa ja hän huokasi. Nostin päätäni ja katsoin hänen kasvojaan; hän hymyili jumalaista hymyään ja hänen simänsä loistivat suklaisen ruskeina. Tunsin sydämeni sulavan ja kaiken negatiivisen energian valuvan ulos. Hän oli siinä, minun jumalainen olentoni, minun petoni. Puistelin päätäni ja nauroin ääneen.
”Mitä?” Hän kysyi hymyillen.
”Ei mitään, tämä on vain niin absurdia... En voi uskoa, että olet siinä. Olet siinä, minun...” Vastasin ja hymyilin.
”Sinun. Ikuisesti.” Hän sanoi käheästi ja nousi kevyesti istumaan kiepauttaen minut syliinsä. Painauduin häntä vasten ja hän huokaisi painaen poskensa hiuksiini. Istuimme sylikkäin hetken, kunnes muistin, että olin luvannut mennä vanhempieni luokse Durhamiin.
”Nathaniel... Minun pitäisi mennä Durhamiin... Lupasin äidille...” Sanoin hetken kuluttua.
”Tietenkin, mene vain ellet halua että tulen mukaasi?” Hän vastasi hymyillen.
”En tiedä... Äiti on siinä luulossa että olet poissa ja minun täytyy...” Aloitin.
”Bryce, en katoa mihinkään sillä välin. Mene vain, tulen luoksesi sunnuntaina kun palaat. Minun täytyy tehdä järjestelyjä nyt kun J.J. On poissa kuvioista ja meidän jääkaappimme...” Hän selitti, mutta vaikeni sitten.
”On tyhjä? Oh, unohdin. Nähdään sunnuntaina, soitan sinulle vielä illalla.” Sanoin ja suutelin häntä kevyesti. ”Muistathan ostaa Alexillekin ruokaa hankkiessasi teille varastoa.” Muistutin virnistäen. Hän nauroi letkautukselleni ja saattoi minut alakertaan ja edelleen ulko-ovelle.
”Haluatko kyydin?” Hän kysyi minun astuessa ulos ovesta.
”Ei sinun tarvitse ajaa edestakaisin...” Vastasin, mutta hän keskeytti minut.
”Olen tosissani... Voin viedä sinut Durhamiin asti. En haluaisi päästää sinua vielä menemään...” Hän tunnusti hieman nolostuen.
”Hmm... Jos vaadit.” Vastasin hetken mietittyäni ja hymyilin. Hän näytti niin inhimilliseltä nolostuessaan ja tosiaan halusi hyvittää kaiken.

En silti tiennyt uskalsinko luottaa ettei hän lähtisi jälleen pois yhden takaiskun vuoksi. Halusin kuitenkin uskoa siihen, että hän rakasti minua niinkuin minä häntä. Kävelin haltioissani tutun mustan Camarron luokse ja Nathaniel kiiruhti vampyyrimaisella nopeudellaan avaamaan minulle oven. Ajoimme Nathanielille tutunomaista vauhtia kampukselle ja hän jäi odottamaan minua autoon minun hakiessani tavarani viikonloppua varten. Susan katsoi minuun merkitsevästi kun loikin sekopäisenä ympäri huoneistoamme kerätessäni tavaroitani. Kiiruhdin ulos huoneesta kymmenisen minuuttia myöhemmin ja näin Nathanielin nojaamassa autoonsa ja Evelynin juttelemassa hänen kanssaan. Henkäisin syvään ja valmistauduin sähisemään kunnolla, mikäli Evelyn yrittäisi jotain.

”Ah siinä hän tuleekin. Mennänkö?” Nathaniel hymyili henkeäsalpaavasti ja kietoi kätensä hartioitteni ympärille. Evelynin ilme muuttui myrkylliseksi ja hän kääntyi kannoillaan ja keikutteli tiehensä.
”Mitäs hänellä oli?” Kysyin uteliaana.
”Sitä samaa, selitti kuinka omituinen olet ja olit minun lähtiessäni. Annoin hänelle muutaman nasevan kommentin... Täytyy sanoa, että minulla oli tätä kaikkea ikävä. Etenkin sinua kaunokaiseni.” Hän kähisi korvaani ja suuteli päälakeani.
”Ja minulla sinua hirviöni.” Vastasin nauraen. Saatoin vain kuvitella Evelynin ilmeet Nathanielin napauttaessa hänen egoaan. ”Tiedätkö, ajattelin jos menisin huomenna päiväseltään Durhamiin ja viettäisinkin tämän illan kainalossasi?” Sanoin äkkiä päähänpistosta ja kaivoin puhelimeni esille.
”Oletko nyt aivan varma?” Nathaniel kysyi epäröivästi.
”En itseasiassa nyt kun reaktiosi on tuo...” Vastasin ja purin huultani estääkseni itkua, joka puristi kurkkuani.
”Bryce... En tarkoittanut loukata, tottakai mielelläni vietän kanssani päivän, mutta ajattelin, että äitisi...” Nathaniel selitti ja tarttui minua leuasta kääntäen kasvoni itseensä päin.
”Hän ymmärtää kyllä. Sain sinut vasta takaisin ja...” Sopersin painaen pääni.
”Selvä sitten, kauppaan siis. Ihmisille ruokaa, muistathan?” Hän sanoi ja silitti poskeani. Ilmeeni kirkastui ja naputtelin nopeasti viestin äidilleni, joka vastasi samantien. Olin kertonut hänelle totuuden, jotta säästyisin myöhemmiltä selittelyiltä. Hän oli onnellinen, että olin saanut Nathanielin takaisin elämääni. Hymyilin autoon rennostti nojaavalle vampyyrille aurinkoisesti ja hän nauroi. Meillä olisi hieman opettelemista yhdessäolemisessa takaiskun jälkeen, mutta tunsin, että tällä kertaa kaikki järjestyisi.

”Ihmisruokaa siis. Kerrohan, kuka tämä Alex on? Hän ei voi olla 16 vuotta enempää...” Kysyin ajaessamme supermarketin pihaan.
”Hän ei olekaan, täytti kuusitoista kesällä. Dianne taasen on 17... tai oli kun hänestä tehtiin kuolematon, vampyyriksi hän on nuori; vain 73-vuotias.” Nathaniel selitti ja nappasi näppärästi ostoskärryn kärrykatoksesta.
”Hmmm... Muroja! Sokerihuurrettuja mielellään ja maitoa luonnollisestikin sekä croisantteja ja kahvia ja ja jotain mitä syödä päivällä.” Selitin kävellessämme loputtomia käytäviä.
”Suklaata.” Nathaniel sanoi ja nappasi tumman suklaalevyn hyllystä. Katsoin häneen hämmästyneenä ja hän iski minulle silmää ja virnisti.
”Suklaata.” Toistin ja hymyilin. Ladoimme ostokset kassahihnalle ja edelleen muovikasseihin. Nathaniel kantoi yksin viisi kassillista ruokaa autolle. Istuuduin tyytyväisenä Nathanielin viereen pelkääjänpaikalle ja kiinnitin turvavyöni. Äkkiä Nathaniel tarttui käteeni.
”Olet näemmä käynyt Myran luona.” Hän sanoi ja siveli hopeista rannerengastani.
”Huh?” Katsoin häneen ällistyneenä.
”Myra on... vanha tuttuni, hän kertoi minulle liikkeen perustamisesta Chapel Hilliin; Kelttidruidien koruja.” Hän jatkoi selitystään ja laski käteni käynnistäen moottorin.
”Ah, tämä suojelee pahalta ja poistaa painajaisia, toistaiseksi ne ovatkin pysyneet poissa...” Mumisin ja tuijotin koruani.
”Painajaisia?” Nathaniel kysyi kaartaessaan parkkipaikalta.
”Niin... siitä lähtien kun lähdit... Violetit silmät ja kamalaan irveeseen vääntynyt suu... Joka kerta sama uni ja herään siitä kirkuen keuhkoni pihalle. Koru on ilmeisemmin tehnyt tehtävänsä, sillä en ole nähnyt niitä enää.” Naurahdin selittäessäni painajaistani.
”Silmät?! Miten sinä... Minä pyyhin muistosi...” Nathaniel mumisi kauhuissaan.
”Mitä?! Minä tapasin tuon violettisilmäisen hirviön?!?! Sinä et voinut...” Huudahdin kauhuissani.
”Rauhoitu...” Nathaniel sanoi ja selitti sitten lyhyesti unohtamani viikon tapahtumat. Istuin paikallani lamaantuneena ja haukoin henkeäni.
”Nathaniel... Minä... Tarvitsen aikaa ajatella...” Sain sanotuksi kun hän ajoi Astorien kartanon pihaan.
”Haluatko, että vien sinut takaisin asuntolaan?” Hän kysyi hiljaa.
”Ei... Jos voin hetken olla yksin huoneessasi...” Vastasin ja nielaisin.
”Toki...” Hän sanoi ja kaivoi ostokset autosta. Astuimme sisään hiljaisuuden vallitessa.

Dianne nousi sohvalta meidät nähdessään, mutta pysähtyi sitten Nathanielin luodessa häneen varoittavan katseen. Suunnistin suoraan Nathanielin huoneeseen ja kävelin hetken edestakaisin, kunnes sain koottua ajatukseni. Olin ollut hengenvaarassa, olin keskellä kauhulokuvaa, paitsi että tämä elokuva perustui tositapahtumiin. Nathaniel oli kertonut myös sen kuinka hän oli melkein menettänyt hillintänsä metsässä ollessamme. En silti voinut ajatella häntä hirviönä. En voinut antaa hänen mennä. Jollain maagisella tavalla hän oli sitonut itsensä minuun, vienyt sydämeni. Tunsin tukehtuvani ajatellessani hänen lähtevän jälleen. En kuullut kuinka ovi narahti ja Alex livahti sisään.

”He-hei...” Hän sanoi hiljaa.
”Oh, hei Alex...” Vastasin ja istahdin sängylle.
”Tämä on outoa vai mitä? Samassa talossa vampyyrien kanssa.” Hän sanoi ja istui nojatuoliin.
”Niin...” Minä sanoin hämmentyneenä.
”Juu, sinä asut Nathanielin kanssa?” Hän kysyi.
”Oh, ei en minä... siis asun yliopistolla, en täällä...” Kiiruhdin korjaamaan.
”Ai... Olisi ollut mukavaa, jos täällä olisi ollut ihminenkin... Siis ovathan he mukavia, mutta...” Alex sanoi pettyneenä.
”Ymmärrän, mutta hei, en minä kuitenkaan ole kaukana ja tulen olemaan täällä paljon kuitenkin, joten...” Vastasin pettyneelle Alexille ja nousin ylös. Olin tehnyt päätökseni. Alexkin tarvitsi minua, joten en voinut jättää Nathanielia. En myöskään itseni vuoksi.
”Krhm... Täällä olisi ruokaa...” Nathaniel köhäisi ovelta ja katsoi minuun kysyvästi.
”Tulemme... Itseasiassa, mene Alex sinä jo, tulemme perässä.” Sanoin ja vedin Nathanielin sisään.
”Mitä nyt?” Nathaniel kysyi rypistäen kulmiaan.
”Halusin... Minä... Siis, minä en kestäisi, jos lähtisit jälleen pois. Tiedän, että kanssasi olen vaarassa, mutta itseni, mielenterveyteni, ja Alexin vuoksi en voi päästää sinua lähtemään.” Selitin ja työnsin hänet nojatuoliin.
”Luulit, että lähden?” Hän kysyi hämmentyneenä.
”Jos lähdet... Minä... Olen valmis kohtaamaan mitä vain niin kauan kun tiedän sinun olevan olemassa.” Vastasin ja istuuduin hänen syliinsä.
”Kuulehan nainen...” Nathaniel aloitti, mutta keskeytin hänet vaativalla suudelmalla.
”Kuulen... Mutta nyt syömään.” Sanoin ja vedin hänet mukanani ylös. Nathaniel nauroi ja nappasi minut syliinsä ja kiisi portaat alas keittiöön.
”Kas siinähän te olette. Tohtori Michaels sanoi lähettävänsä meille... ruokaa.” Dianne sanoi nähdessään meidät ja hymyili Alexille, joka popsi tyytyväisen näköisenä murojaan. Samassa ovikello soi.
”Tuo on varmaan tohtori Michaels.” Nathaniel sanoi ja kiiruhti ovelle. Tohtori Michaels astui sisään kylmälaukun kanssa ja hymyili Diannelle ja minulle astuessaan sisään. Näin kuinka Diannen silmät kiiluivat ja hänen hampaansa välkkyivät. Vasta nyt kiinnitin huomiota niiden terävyyteen. Nielaisin ja huomasin kuinka Nathaniel loi terävän katseen tuohon tummaan naisvampyyriin, joka nappasi laukun tohtorilta ja katosi kellariin. Nathaniel antoi tohtori Michaelsille shekin ja saattoi hänet ulos.

”Minun...meidän täytyy syödä... Joten...” Hän sanoi hiljaa ja katsoi minuun anteeksipyytävästi.
”Toki, emme halua välttämättä todistaa tapahtumia, kun olette nälkäisiä...” Sanoin naurahtaen ja tajusin vasta sitten typerän lauseeni. Alex lopetti murojensa syömisen kuin seinään ja katsoi minuun silmät suurina.
”Bryce!” Nathaniel karjaisi kauhuissaan.
”Anteeksi... siis tietenkään ei ole mitään hätää, syö vain aamiaisesi Alex.” Sanoin hätäisesti ja menin lataamaan kahvinkeittimen. Kirosin mielessäni itseni alimpaan helvettiin.
”Nath?” Alex sanoi hädissään pudottaen lusikan kädestään.
”Alex, tietenkään emme tekisi mitään sellaista. Brycella on vain... kiero huumorintaju.” Nathaniel sanoi pehmeästi ja katosi kellariin.
”Anteeksi Alex, että pelottelin sinua. Nathaniel ja Dianne eivät koskaan satuttaisi meitä. Voin taata sinulle, että otteeni Nathanielista on pysyvä ja hän ei kykenisi siihen.” Sanoin ja hymyilin Alexille, joka näytti toipuneen shokista.

Nathanielin ja Diannen saapuessa kellarista olimme Alexin kanssa siivonneet pöydän ja istuksimme katsomassa televisiota sohvalla. Alex hymyili Diannelle, joka nuoleskeli tyytyväisenä huuliaan. Huomasin pojan katseessa muutakin kuin pelkkää sisarellista kiintymystä; tuo poika oli menettänyt sydämensä tuolle ruskeahiuksiselle vampyyrineidolle. Tarkemmin ajateltuna he olisivatkin mitä sopivin pari; ikäeroakaan ei ollut kun vuosi, ihmisiässä laskettuna. Nathaniel asteli Diannen perässä hieman ajatuksissaan, käännyin sohvalla häneen päin ja hän nosti katseensa minuun. Hän hymyili jumalaista hymyään ja hänen silmänsä paloivat, kuten aina hänen katsoessaan hymyilleen minuun. Tunsin liekkini roihahtavan jälleen. Nousin ylös ja astelin hänen luokseen ja hän levitti kätensä sulkeakseen minut syleilyynsä. Suutelin hänen kaulaansa ja hautasin pääni hänen rintaansa vasten, tuntui jumalaisen uskomattomalta painautua jälleen tuota viileää vartaloa vasten. Aistimus sai minut värähtämään ja Nathanielin silmät porautuivat samassa omiini. Vilkaisin Diannea ja Alexia, jotka näkyivät katselevan televisiota, tai ainakin Dianne esitti katsovansa, vaikka tiesin hänen olevan täysin tietoinen kaikesta mitä huoneessa tapahtui. Nathaniel lähti johdattamaan minua takaisin yläkertaan Diannen vilkaistessa meitä merkitsevästi. Ullakkohuoneeseen päästyämme Nathaniel veti minut itseään vasten ja suuteli minua ahnaasti. Hän kietoutui ympärilleni kuin viileä satiininen lakana; hänen kosketuksensa olivat silkinkevyitä ja saivat joka soluni roihahtamaan liekkiin. Sujautin käteni hänen paitansa alle ja hän murahti mielihyvästä.

”Unohdin kuinka tuo lämpö saa minut liekkeihin... Unohdin kosketuksesi, vaikka tiesin janoavani sitä.” Hän sanoi hiljaa ja näykki hellästi huuliani. Siirryin avaamaan hänen vyönsä kun toppini putosi päältäni.
”Unohdin, että en koskaan ehdi tajuamaan ennenkuin vaatteeni löytyvät lattialta.” Vastasin hymyillen ja vedin paidan hänen yltään. Ihastelin jälleen hänen kiinteää vartaloaan ja sulavalinjaista profiiliaan. ”Unohdin myös kuinka jumalaisen komea olet.” Jatkoin käheästi suudellen hänen rintalihaksiensa rajoja.
”Unohdin kuinka paljon haluan sinua.” Hän sanoi huokaisten ja kantoi minut sängylle. Hänen hyväilynsä täyttivät tajuntani ja viileät kosketukset sisäreisilläni ja hänen ahnaat huulensa rinnoillani saivat minut haukkomaan henkeäni. Menetin ajantajunnan kokonaan Nathanielin tuoksun, kosketuksen ja äänen täyttäessä pääni. Hän oli jokaisessa solussani, hän oli minun.
”Unohdin kuinka paljon rakastan sinua.” Kuiskasin hiljaa ja antauduin tuon lempeän pedon armoille. Olimme jälleen täydellisesti yhtä.

Tällä kertaa rakastelumme tuntui erilaiselta; siinä oli mukana intohimoa ja kaipausta, jonka tukahduttamiseen en koskaan uskonut olevan lääkettä. Nathaniel oli kyltymätön, hän jaksoi ylistää täydellisyyttäni yhtä lailla kuin minä ihmettelin hänen. Rakastin ja halusin häntä enemmän kuin mitään koko olemassaolossani ja hän vastasi siihen koko sielullaan.

_________
A/N Oli pakko... Ei tästä tule mitään ilman vampyyreja! Ja lisää siirappia luvassa. Tosin vampyyrit ovat vastustamattomia ja tihkuvat erotiikkaa, joten can't help myself, sorry! Hope you enjoy!

Kahdestoista luku: Elämä jatkuu?

Kahdestoista luku: Elämä jatkuu?

Päätin, että maanantailuennon missattuani päivä oli virallisesti julistettu viikon kamalimmaksi. Olin mitä iloisin sen ollessa ohi. Susan ja John piinasivat minua kysymyksillä koko illan, mutta luovuttivat huomattuaan minun olevan virallisesti antisosiaalisella tuulellani. Mieleni teki potkia ja hakata jotain, olin vihainen itselleni, joten päätin lähteä liikuntahallin kuntosalille, mutta päädyinkin tanssisaliin. Sen tutut seinät toivottivat minut tervetulleeksi, tuntui kuin olisin ollut ikuisuuden poissa. Vaihdoin vaatteet ja astelin vahvistimen luo. Painoin playta ja saliin tulvi tuttua musiikkia. Muistin edelleen edellisen koreografiamme ja tanssin sen ainakin kolmesti ennenkuin lysähdin voimattomana istumaan salin lattialle. Tuntui hyvältä purkaa energiaa ja turhautumista tanssilla. Päätin tehdä päälle vielä vatsalihaksia ja muutaman selkälihaksen; täytyisi todellakin aloittaa tanssiminen taas tosissaan. Saatuani harjoitukseni loppuun raahauduin pukuhuoneeseen ja puin verkkarit ja hupparin päälleni ja vilahdin takaisin asuntolalle.

”Bryce?” Susanin ääni kysyi tullessani sisään huoneeseemme.
”Minä.” Vastasin ja sulkeuduin kylpyhuoneeseen. Kuulin Susanin levottoman liikehdinnän olohuoneessa ja suihkun jälkeen valmistauduinkin uuteen inkvisitioon.
”Bryce... Oikeasti, onko kaikki hyvin?” Hän kysyi huolestuneena.
”On.” Vastasin hieman ärtyneenä. ”Susan... anteeksi, mutta en jaksaisi keskustella nyt. Olen kunnossa... Niin kunnossa kun voi olla... Nathanielista puhuminen ei auta mitään, päinvastoin. En voi unohtaa häntä...ikinä.” Susan kuunteli vuodatustani ja punastui.
”Anteeksi... tarkoitukseni ei ollut...” Hän sopersi vaikeana.
”Tiedän. Ei se mitään. Menen nukkumaan. Öitä.” Vastasin hymyillen hieman.
”Ö-öitä.” Susan mumisi katsoen perääni kun katosin huoneeseeni.

Istahdin koneeni ääreen ja avasin sähköpostini. Daniel oli muistanut minua kahdella viestillä, joissa toisessa hän ylisti kirjoituksiani. Tavasin viestiä yhä uudestaan; hän todella piti ”Rakas päiväkirja” -palstani ensimmäisestä kirjoituksesta. Pomppasin innoissani pystyyn ja ryntäsin Susanin ovelle.

”Susan!” Kiljuin innoissani. Susan pomppasi sängystään ylös pelästyneen näköisenä.
”Mitä?!” Hän kiljahti paniikissa.
”Oh... Olit nukkumassa, anteeksi... Minä...” Änkytin tajutessani, että hän oli ollut nukkumassa ja luuli minun olevan romahtamassa.
”Ei se mitään, siis mitä nyt, kaikki kunnossa?” Hän sanoi minun rauhoituttua.
”Daniel rakasti sitä! Hän todella rakasti palstani kirjoitusta!” Jatkoin innoissani.
”Oh! Hienoa! Bryce, oikeasti, loistavaa!” Susanin ilme kirkastui innostukseni tarttuessa häneen.

Tuntui kuin kaipauksen verho olisi väistynyt hetkeksi, tunsin oloni keveäksi ja hieman jopa onnelliseksi. Nauroimme kippurassa äskeiselle huutokisallemme. Koska olimme kerran hereillä päätimme syödä vaahtokarkkeja ja keittää kaakaota. Istuimme olohuoneessa sohvalla jutellen, kunnes tajusimme kellon käyvän kolmea. Tiesimme aamun luentojen olevan tuskaa, mutta sovimme pelastavamme päivän kahvilla.

Heräsin aamulla juuri puoli tuntia ennen luennon alkua. Kiiruhdin kylpyhuoneeseen ja kiskoin vaatteet päälleni. Ryntäsin Susanin ovelle ja tajusin ettei hän ole hereillä.

”Susan! Herää! Myöhästymme luennolta!” Kiljuin ja ravistelin hänet hereille.
”Mitä!? Aaaaah, hemmetti! Paljon minulla on aikaa?” Susan parkaisi pompatessaan ylös sängystä.
”20 minuuttia! Vauhtia!” Huusin ja työnsin hänet ulos huoneesta kiskoen vaatteita kaapista.

Rynnimme luentosaliin kymmenisen minuuttia myöhässä, kukaan ei kuitenkaan huomannut hiipiessämme takariviin. Haukottelin makeasti yrittäessäni keskittyä luentoon, mutta ajatukseni harhailivat.

Hymyilevä ilkeä punainen suu lähestyi kasvojani lilat silmät leiskuen. ”Olet minun, Bryce.” Myrkyllinen naisääni sähisi. Tunsin kuinka kurkkuani kuristettiin ja henkeni salpaantui...

Samassa joku ravisteli minua ja havahduin henkäisten. Olin luentosalissa Susanin tuijottaessa minua kauhuissaan.

”Oletko kunnossa?” Hän kysyi huolestuneena.
”O-olen... Joko luento loppui?” Kysyin hämmnetyneenä ja tajusin olevamme ainoat ihmiset salissa.
”Jo. Onneksi kukaan ei tajunnut että torkuit koko luennon.” Susan sani hihittäen, mutta vakavoitui sitten nähdessään etten nauranut.
”Onneksi... ” Sanoin hiljaa lamaantuneena.
”Näitkö unta?” Susan kysyi kuiskaten. Nyökkäsin ja nousin ylös.
”Haetaan ne kahvit...” Sanoin ja kiiruhdin ulos luentosalista. Nuo silmät olin nähnyt jossain ennenkin mutten saanut päähäni missä. Koko matkan kävellessämme kahvilaan, tunsin kuinka ne vainosivat minua.
”Jeij, Evelyn...” Susan sähähti äkkiä korvaani.
”Hmph... Ihanaa tosiaan.” Suhahdin takaisin. Päätin kuitenkin nostaa pääni pystyyn ja kävellä muina miehinä tilaamaan kahvini. Evelyn Griffin ei todellaan onnistuisi pilaamaan kahvinautintoa, saatika päivää, joka oli jo tarpeeksi kammottava uneni takia.
”Kas hei Bryce. Ei vieläkään merkkiä poikaystävästä?” Evelyn sanoi hymyillen ilkeästi.
”Kas hei Evelyn, ei näemmä sinullakaan. Johtuisiko siitä, että tuo pakkelimäärä ei onnistu peittämään oikeaa rumuuttasi?” Vastasin myrkyllisesti ja hymyilin teennäisesti Evelynile, joka tuijotti minua nieleskellen. ”Jos sinua ei haittaa, tilaisin kahvini nyt.” Jatkoin ja käänsin hänelle selkäni. Susan hihitti ja sai hädin tuskin annettua rahat kahvilanpitäjälle, joka tuijotti meitä kärsimättömästi.
”Tuo hiljensi hänet.” Susan sanoi nauraen kävellessämme kahvilasta ulos.
”Oli aikakin, hän osaa olla ämmä.” Vastasin hajamielisesti. Samassa jähmetyin.
”Mitä nyt?” Susan kysyi kyllästyneenä.
”Tuo mies... Hän voisi olla...” Änkytin tuijottaessani tummaa selkää edessämme. Samassa mies kuitenkin kääntyi ja hymyili meille. Hän ei ollut se, jonka toivoin näkeväni.
”Okei Bryce, tämä menee jo liian friikiksi. Mene nukkumaan, sanon että sinulla on päänsärkyä.” Susan sanoi ja kiskoi minut mukanaan asuntolaa kohti. Myönnyin Susanin ehdotukseen ja raahauduin huoneeseeni nukkumaan. Nukahdin samantien näkemättä unia.

Puhelimeni värinä herätti minut kellon näyttäessä kuutta. Nousin istumaan tajuamatta missä olin; olin nukkunut kuusi tuntia putkeen. Kömmin puhelimelleni ja huomasin viestin; se oli Johnilta. Hän muistutti minua keskiviikon Kings Of Leonin konsertista, jonne olin lupautunut menemään. Naputtelin hänelle vastauksen ja hiippailin olohuoneeseen, Susan ei ollut palannut huoneeseemme, tunsin oloni hieman tylsistyneeksi. Päätin soittaa äidille.

”Hei Bryce!” Iloinen ääni vastasi.
”Hei äiti. Ajattelin tulla viikonlopuksi käymään, jos käy?” Selostin äidilleni, jonka ääntä en ollut kuullut pitkään aikaan. Hänen äänensä kuulosti lohdulliselta ja piristävältä.
”Toki, se olisi mukavaa. Tuleeko Nathanielkin? Emme ole...” Hän aloitti.
”EI! Siis ei tule... Äiti me... emme...Hän on poissa.” Takeltelin Nathanielin nimen kuullessani.
”Voi lapsirakas, miksi et kertonut? Anteeksi, kuulostat surulliselta.” Hän pahoitteli.
”Ei se mitään...Nähdään lauantaina!” Henkäisin.
”Juu, hei hei, voi hyvin!” Äiti henkäisi takaisin huolestuneella sävyllä.
”Hei hei.” Sanoin ja katkaisin puhelun.

Huokaisin helpotuksesta; jälleen yksi viikonloppu buukattu tekemisellä ja vähemmän aikaa ajatella häntä. Istahdin sohvalle ja huomasin tv-oppaan pöydällä; vuorossa hömppäelokuven putki. Päätin linnoittautua loppuillaksi sohvalle ja katsella elokuvia. Jim Carrey tosiaan vei ajatukset muualle enkä huomannut lainkaan, kuinka Susan saapui huoneeseen.

”Hei! Mitä katsot?!” Susan huudahti iloisesti selkäni takana.
”Huh, uh, siis hei! En kuullut tuloasi.” Hätkähdin ja hymyilin hänelle. ”Juustopallero?”
”Hmm... Esseet saavat odottaa, siirry!” Susan hihkaisi ja työntyi viereeni sohvalle. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin.

Katsoimme kaksi elokuvaa putkeen ja söimme pussin vaahtokarkkeja sekä juustopalleroita ja nauroimme Jim Carreyn vitseille, tuntui kuin kaikki olisi taas normaalisti, kuten ennen. Tuntui hyvältä, kunnes raahauduin sänkyyni. Suljettuani silmäni näin ne taas; violetit palavat silmät ja irveeseen vääntyneen suun, heräsin jälleen omaan huutooni. Susan ryntäsi huoneeseeni huolissaan, en kuitenkaan kyennyt kertomaan hänelle muuta kuin, että näin jatkuvasti samaa unta ymmärtämättä miksi.

Susan jäi viereeni nukkumaan loppuyöksi. Heräsimme aamulla hyvissä ajoin ja raahauduimme aamiaiselle. Susan pyöritteli lusikkaansa muroissa tarkastellen minua. Ahmin murojani ajatuksiin vajonneena. Samassa havahduin Johnin istuessa pöytäämme ja lätkäistessä paikallisuutiset eteeni.

”Katsokaapas, Astor myi firmansa japanilaisille.” Hän totesi ja haukkasi donitsiaan.
”Oh...” Silmäni laajenivat ja nappasin lehden Johnin edestä. Silmäilin uutista; John Jacob Astor oli tosiaan myynyt Astor Technologiesin ja muutanut Keski-Eurooppaan. Tuijotin artikkelia tavaten rivejä uudestaan; muuttanut Keski-Eurooppaan, Saksaan.
”Bryce... Nathaniel...” Susan aloitti, mutta vaikeni Johnin mulkaistessa häntä varoittavasti.
”Tiedän, ei se mitään Susan, John olen sisäistänyt asian, kaikki kunnossa.” Sanoin hiljaa ja hymyilin heikosti. ”Aika liikkua eteenpäin.” jatkoin ja nousin hakemaan donitsin. Nathaniel oli siis lähtenyt takaisin. Huokasin ja kokosin itseni.
”Hei huomenna on se konsertti. Sain liput katsomoon, hyville paikoille.” John sanoi astellessani takaisin pöytään.
”Oh, unohdin, paljonko olen velkaa lipusta?” Kysyin kaivaessani lompakkoani.
”Äh, anna olla, isoveljeni työskentelee firmassa, joka buukkaa keikkoja, joten en maksanut näistä mitään.” Hän selitti hymyillen. Hymyilin takaisin.
”Hei, miten olisi kunnon lounas Bear Rockissa tänään?” Kysyin ja Susanin ilme kirkastui.
”Ilman muuta! Siellä on uusi ruokalista.” John vastasi Susanin nyökätessä vieressä.
”Eli siellä siis! Susan, pitäisi mennä pukemaan, luennot alkavat 45 minuutin kuluttua.” Sanoin hymyillen ja tartuin Susania kädestä.
”Jep, mennään.” Susan sanoi ja vilkutti Johnille. Kiiruhdimme huoneistoomme pukemaan.

Saavuimme luennolle ajoissa ja onnistuimme jopa pysymään mukana aiheessa. Tunsin, että oli helpompaa päästää irti nyt kun tiesin, että hän oli palannut Saksaan. Hän oli lähtenyt ”isänsä” mukana ja siksi hän ei ollut tulossa takaisin. Aloin hyväksymään asian ja tunsin, että elämäni oli palaamassa uomiinsa. Luennot kuluivat lentäen ja lounastreffimme Bear Rockissa sujuivat hilpeissä tunnelmissa. Päätimme lähteä Susanin kanssa kaupungille katsastamaan alennusmyyntien tarjontaa.

”Hei, mikä liike tuo on?” Kysyin kulkiessamme pienen liikkeen ohi, jonka ikkuna oli täynnä kelttiläisiä merkkejä.
”Joku uusi, avattiin viime viikolla.” Susan vastasi.
”Mennäänkö?” Kysyin ja kiiruhdin kadun yli odottamatta Susanin vastausta.
”Ilmeisesti mennään...” Hän vastasi nauraen.

Astuimme sisälle pieneen hämärään liikkeeseen, jonka sisällä tuoksui ruusulle ja sitrukselle. Hyllyt olivat täynnä riimukiviä ja muuta kelttimytologiaan liittyvää tarpeistoa. Takaseinällä oli lasivitriini täynnä koruja ja kiviä. Katselin ihastuneena ympärilleni ja suunnistin korukaapille. Silmäni osuivat kauniiseen rannerenkaaseen, jossa roikkui vihreä kivi ja pieni hopeinen kello, muodoltaan se oli kuin kaksi kuun sirppiä selät vastakkain. Sen vieressä oli lappu: ”Kuun jumalattaren kello, kivi: Krysopraasi.” Tuijotin siroa korua hetken ja hätkähdin kuullessani pehmeän naisäänen takaani.

”Voinko auttaa? Haluatko katsoa tarkemmin?” Naisääni kysyi. Käännyin ääntä kohti ja katsoin puhujaa; Hänen hiuksensa olivat toffeenväriset ja lainehtivat kehystäen hänen siroja kasvojaan. Hän hymyili minulle lempeästi.
”Tuota... katsoin vain tuota rannerengasta...” Vastasin hämmentyneenä.
”Ah, Kuun jumalattaren kello, se on kaunis koru.” Hän sanoi ja poimi korun vitriinistä kädelleen ojentaen sen sitten minulle,
”Kiitos...” Mumisin haltioituneena ja sovitin rengasta ranteeseeni. Se näytti kauniilta ja vihreä omenanvärinen kivi oli juuri täydellinen.
”Haluatko sen?” Nainen kysyi pitäen vihreää lahjarasiaa kädessään odottavasti.
”Tuota, paljonko se maksaa?” Kysyin empien.
”Kaksikymmentäviisi dollaria. Se suojelee ja varjelee untasi.” Nainen vastasi hymyillen edelleen.
”Hmm... paremmat unet tulisivat kyllä tarpeeseen...” Mumisin ihastellen edelleen korua ranteessani.
”Oh, se on kiva, otatko sen? ” Susanin ääni kysyi olkani yli. Hätkähdin hieman ja hymylin olkani yli Susanille.
”Otan.” Vastasin ja otin korun ranteestani ojentaen sen naiselle.
”Hyvä päätös, koru sopi sinulle hyvin, pidät ilmeisemmin vihreästä.” Hän sanoi hymyillen ja sujautti korun näppärästi rasiaan. Susan oli päätynyt ostamaan kauniin kelttisolmuriipuksen, jonka sanottiin tuovan hyvää onnea. Hänkin sai korun mukaansa kauniissa lahjarasiassa. Hyvästelimme naisen ja poistuimme kellon helähtäessä takaisin kadulle.
”Olipas hän mukava ja ihana kauppa!” Susan henkäisi kävellessämme nurkan taakse kahvilaa kohti.
”Niin oli, nyt kuitenkin olisi latten ja kanelirullien aika!” Sanoin päättäväisesti ja astuin kahvilan ovesta sisään.

Tilasimme kanelirullia ja kaksi tuplalattea ja istuimme ikkunan ääreen. Katselimme hetken hiljaisuudessa ikkunasta ulos, kunnes silmäni osuivat tummahiuksiseen mieheen ja ruskeahiuksiseen kauniiseen naiseen kadun toisella puolella. Suljin silmäni ja avasin ne uudestaan, he olivat poissa. Katsahdin nopeasti Susaniin, mutta hän ei tuntunut huomaavaan mitään. Ehkä mielikuvitukseni teki minulle jälleen kepposet. Keskityin syömään rullaani ja juomaan kahviani Susanin jutellessa niitä näitä, unohdin pian näkemäni. Päätin mennä tanssisalille päästyäni takaisin kampukselle. Yllätyksekseni nukuin yöni iman painajaisia, ilman violettien silmien pistävää katsetta.

Seuraavana iltana olimme Susanin ja Johnin kanssa Butternutissa syömässä ennen Kings Of Leonin konserttia, joka järjestettiin kampuksemme liikuntahallissa, kun näin jälleen tuon tummahiuksisen pariskunnan kadun toisella puolella. He katosivat jälleen yhtä nopeasti kuin aiemminkin. Olin tullut siihen tulokseen, että en koskaan pääsisi eroon hänestä. Rakastin häntä yhä. Päätin kuitenkin sysätä kaipuuni sivuun ja nauttia illan konsertista, kaikesta huolimatta.

Konsertti oli loppuunmyyty ja tunnelma oli katossa. En yllättynyt nähdessäni Janen kamera kädessä lavan edessä ja sainkin tekstiviestitse Danielilta käskyn kirjoittaa juttu konsertista. Samassa tajusin, että minulla oli paikka eturivissä, lavan edessä. John ja Susan jäivät katsomaan perääni hieman kateellisin, kun menin Janen vanavedessä lavan eteen. Saimme myös kutsun backstagelle bändin seuraan. Ilta kuluikin rattoisasti ja sain kuin sainkin tehtyä hyvinkin syväluotaavan haastattelun heidän kanssaan. Olin haltioissani.

Yhdestoista luku: Aloitamme alusta... ehkä...

Yhdestoista luku: Aloitamme alusta... ehkä...

Istuin jälleen sängylläni ruusu sylissäni aamun sarastaessa verhojeni raosta. Oli ensimmäinen luentopäivä eikä minulla ollut harmainta aavistusta kuinka selviäisin päivästä ajattelematta häntä. Minun prinssini, jumalainen suojelusenkelini Nathaniel, hän oli poissa. Kirje oli yksiselitteinen, ymmärsin ettei hän tulisi takaisin:

"Bryce,

Kun luet tämän, olen jo Euroopassa. Anteeksi, oli väärin peukaloida muistiasi, mutta usko, se on parhaaksesi. Viimeaikaiset tapahtumat eivät ole muistamisen arvoisia ja elämäsi on kalliimpi kuin arvaatkaan. Teen vääryyttä pitäessäni sinua veitsenterällä, joten päätin olla epäitsekäs ja päästää irti.

Älä etsi minua, talomme on tyhjä. Älä soita minulle, puhelimeni ei toimi. Tämä on sinun parhaaksesi rakas. Rakastan sinua, ja siksi tämä on välttämätöntä. Älä ajattele minusta pahaa, vaikka tiedän, että sinuun sattuu. Pääset sen yli, olet vahva.

Ikuisella rakkaudella,

N"

Tavasin kirjettä yhä uudelleen ja uudelleen. Huokaisten nielin esiin pyrkivät kyyneleeni ja sulloin kirjeen takaisin laatikostooni. Nousin ylös ja laahustin olohuoneemme poikki kylpyhuoneeseen. Katsoin peiliin ja nyrpistin nähdessäni silmäpussini ja hapsottavat hiukseni. Päätin ottaa pitkän suihkun ja miettiä päivää sitten uudestaan. Samassa katseeni osui kaulakoruuni; kristalliseen, täydelliseen lumitähteen. Tuijotin sitä hetken, mutta päätin, että pidän sen kaulassani muistona. En aikonut olla teini ja tuhota kaikkea, joka muistutti hänestä, muistoja oli kuitenkin liikaa, vaikka viime viikko olikin kadonnut tietämättömiin. Kuulin kuinka Susan kolisteli olohuoneessa ja samassa hänen päänsä ilmestyi oven rakoon.

”Hei... Olet elossa. Lähdetkö aamupalalle?” Hän kysyi empien.
”Ehdimmeko Bear Rockiin? Tänään on pannukakkupäivä.” Vastasin hymyillen.
”Hmm... kello on seitsemän, jos olet nopea, ehdimme kymmeneksi luennolle.” Hän vastasi ja hymyili arasti takaisin.
”No sitten vipinää tossuihin!” Sanoin nauraen ja hätistin hänet pois ovenraosta.

Kävin nopeasti suihkussa ja meikkasin piiloon zombiesilmäni, vaikka väsymykseni paistoi edelleen kasvoiltani. Ehkä voisin laittaa olemukseni liian railakkaan Uuden vuoden piikkiin, jos joku kysyisi. Puin ylleni skottiruutuisen hameeni ja vihreän villatakkini. Olin nopeampi kuin Susan osasi kuvitellakaan ja hänen saapuessa olohuoneeseen odotin häntä ovella takki päällä ja saappaat jalassa. Hän virnisti ja loikki ohitseni ovelle. Huokasin syvään ja kokosin itseni; minun olisi selvittävä päivästä ajattelematta häntä.

Saapuessamme Bear Rockiin mielialani oli kohentunut huomattavasti. Ulkona oli harmaa, mutta mukava ilma ja Susan oli hilpeällä päällä. Hän puhua pälpätti joululomastaan ja kyseli minun lomastani. Kerroin hänelle siitä, siltä osin kuin muistin. Kerroin myös joulustani Nathanielin kanssa menemättä yksityiskohtiin, koska tiesin romahtavani, jos ajattelin häntä liikaa.

”Bryce! Susan!” Ääni sanoi äkkiä kulmapöydästä.
”John!” Susan kiljaisi ja ryntäsi halamaan virnistelevää järkälettä, joka hymyili nyt minulle.
”John, hei miten lomasi meni?” Kysyin hymyillen takaisin Johnille, joka saattoi Susanin baaritiskille.
”Hyvin, sain kasan luettavaa ja Kings Of Leonin uuden levyn, ymmärrän nyt miksi pidät siitä, se on loistava! Muuten, he olisivat keikalla ensi viikolla urheiluhallissa, lähdetkö?” John hihkui innoissaan. Hymyilin hänelle ja päätin mielessäni, että olisi aika tehdä muutakin kuin velloa itsesäälissä.
”Mielelläni.” Vastasin ja nauroin Johnin innostuneelle olemukselle.
”Hei Bryce. Missä hyvännäköinen saattajasi on? Ei kai teille tullut ero? Sääli.” Kuulin katkeran äänen vierestäni. Käännähdin ja näin Evelynin hymyilevän minulle pahansuovasti. Hymy toi mieleeni jotain, mutten saanut päähäni mitä. Tunsin kuinka puistatus kulki lävitseni katsoessani Evelynin katkeria kasvoja.
”Nathaniel... on Saksassa. Oliko sinulla asiaa Evelyn?” Kysyin kylmästi ja tunsin Johnin käden olallani.
”Ajattelinkin, että hän jättäisi sinut ennemmin tai myöhemmin. Ei tuollaiset miehet kauaa jaksa katsella tavallisia tytöntylleröitä. Sinussa ei ole tyyliä Bryce Shelley. Jos tarvitset vinkkejä, autan mielelläni.” Evelyn näpäytti ja hymyili häijysti. Hän heilautti hiuksiaan ja katosi takaisin pöytäänsä lanteet keinuen. John tuijotti hänen peräänsä.
”Tuo oli...ilkeää...” Hän sanoi hämmentyneenä.
”Tuo oli Evelyn, John.” Vastasin tuijottaen Evelynin perään.
”Oletko kunnossa?” Susan kysyi huolestuneena ja tarjosi minulle ostamaansa lattea.
”Olen.” Vastasin tukahtuneesti ja nielaisin esiin pyrkivät kyyneleet. Käännyin kannoillani ja palasin pöytäämme. Tämä oli liikaa, Evelyn oli liikaa, jos en olisi niin nössö, olisin todennköisesti motannut häntä päin näköä. Evelyn oli oikeassa, minä en ollut tarpeeksi Nathanielille. Susan ja John katsoivat toisiinsa merkitsevästi ja palasivat perässäni pöytään.
”Tilasin pannukakut sinulle...” Susan sanoi hiljaa ja kurotti kätensä pöydän yli puristaen kämmentäni.
”Kiitos.” Vastasin tuijottaen tyhjänä ikkunasta ulos.
”Bryce, mitä oikein tapahtui?” John kysyi äkkiä.
”En tiedä John. Me vain emme ole... Minä en ole... tarpeeksi.” Vastasin ja nousin pöydästä. ”Käyn vessassa...” Selitin takellellen ja kiiruhdin ravintolan perälle.

Päästyäni naistenvessaan nojasin voipuneena lavuaarinreunaan. Katsoin itseäni peilistä. Hoin itselleni kuinka minun pitäisi koota itseni, mutta kuulin päässäni vain Nathanielin sanat ”Rakastan sinua, ja siksi tämä on välttämätöntä”. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskilleni. Se siitä itsehillinnästä, olin se tyttö, joka itkee menetetyn rakkaansa perään. Olin se heikko tyttö, joka musertui heti kun poikaystävä jättää. Hetken kuluttua tajusin, että minun oli ehdittävä luennolle. Huuhtelin kasvojani ja korjasin meikkini, mutta zombiesilmistäni näki minun itkeneen. Astelin kuitenkin pää pystyssä takaisein pöytäämme ja istuin alas haarukoimaan haalenneita pannukakkujani ja jumaan lähes kylmää kahviani. Susan katsoi minuun huolestuneena muttei sanonut mitään.

”Maksoin laskusi. Meillä on puoli tuntia aikaa.” John sanoi hiljaa. Nyökkäsin hänelle nostamatta katsettani lautasesta. Söin pannukakkuni maistamatta mitään ja kävelin ajatuksiini vaipuneena Susanin perässä kirjallisuuden luennolle.

Tuijotin ikkunasta ulos vesinorojen valuessa sen pintaa pitkin. Tunsin kuinka puhelimeni tärisi taskussani. Kaivoin sen esiin hitaasti ja toivoin salaa, että viesti olisi Nathanielilta. Pettyneenä laitoin kuitenkin puhelimen pois huomatesani viestin olevan Danielilta. Hän pyysi minua toimitukseen heti kun päivän luentoni olisivat ohi. Naputin yksisanaisen vastauksen ja huokasin syvään. Havahduin ajatuksistani Susanin tökätessä minua kyynerpäällä kylkeen.

”Esseetehtävä.” Hän suhahti.
”Ah, kiitos...” Vastasin hajamielisesti ja yritin keskittyä kuuntelemaan ohjeita. Kirjotin ohjeet ylös ja tungin luentolehtiöni laukkuuni.
”Minne olet menossa?” Susan kysyi laahustaessani ulos luentosalista.
”Toimitukseen... Daniel haluaa nähdä minut.” Vastasin ja hän nyökkäsi. Katsoin kelloa; olin istunut neljä tuntia hiljaa paikallani tuijottaen ikkunasta ulos. Kävelin mitään ajattelematta kahvilaan ja tunsin kuinka muistojen aalto pyyhkäisi ylitseni. Käännyin salamana takaisin ja suunnistin kulkuni kurkkua kuristaen suoraan toimitukseen. Avasin samean lasioven ja astuin sisälle tunkkaiseen huoneeseen. Daniel lähti oitis tulemaan minua kohti.

”Hyvä kun tulit heti Bryce. Tarvitsemme uuden idean, palstan itseasiassa lehteen ja sinä saat alkaa kirjoittamaan sitä.” Hän sanoi ja viittasi minut mukaansa. Seurasin häntä typertyneenä.
”Minä... en...” Aloitin, mutta hän keskeytti vastalauseeni oitis.
”Et niin. Vielä. Haluan palstan olevan helposti lähestyttävä. Intensiivinen ja vangitseva. Palstatilaa noin 2000 merkkiä.” Daniel jatkoi ohjeistustaan. ”Aikaa viikko, kysyttävää?”
”Ei... Siis, kiitos...” Änkytin vastaukseksi.
”Oletko kunnossa? Vaikutat poissaolevalta...” Hän kysyi äkkiä.
”Olen...kunnossa siis. Hieman henkilökohtaisia juttuja...” Vastasin hymyillen väkinäisesti.
”Hienoa. Selvinnet tehtävästä? Luotan sinuun neiti Shelley.” Hän sanoi katsoen minua edelleen arvioivasti. Lähdin toimituksesta typertyneenä; minulal ei ollut harmainta aavistusta mistä kirjoittaisin. Sisälläni vellova tuska ja ahdistus olivat ainoat tunteet, joita osasin kuvailla. Päätin kaivaa esille päiväkirjani; minun oli pakko saada purkaa ajatuksiani, sillä en voinut puhua Nathanielista, ainakaan vielä.

Viikko valui loppuun tylsiä uriaan. Pidin itseni kiireisenä kirjallisuuden esseen sekä Danielin antaman artikkelitehtävän parissa. Olin kirjoittanut viisi erilaista aloitusta, mutta hylännyt ne kaikki. Aika alkoi käydä vähiin ja epätoivo valtasi mieleni. Kirjoitin jälleen päiväkirjaani, kun tajusin äkkiä, että voisin valjastaa päiväkirjani artikkelia varten. Napsautin kirjan kiinni ja siirryin kannettavani ääreen. Kirjoitin ajatuksiani muutaman lauseen verran ja päätin nimetä palstani tylsästi ”Rakas päiväkirja”. Vihdoinkin sain purettua ajatuksiani ja sitä kautta sain pidettyä itseni kutakuinkin kasassa. Varoin mainitsemasta Nathanielia tai hänen salaisuuttaan palstallani, mutta kävin läpi koko tunnekuohun ehkä turhankin yksityiskohtaisesti. Olin kirjoittanut kutakuinkin kolmen artikkelin verran tekstiä, kun päätin että laittaisin koko kirjoitelmani Danielille tuomittavaksi. Sunnuntai-iltana sain vihdoin artikkelini lähetettyä ja esseeni printattua kellon lähennellessä puolta yötä. Tassuttelin hiljaa olohuoneen poikki kylpyhuoneeseen ja sujahdin yöpaitaani. Muistin kuinka olin pitänyt yöpaitaa jouluna Durhamissa. Jouluna, jonka olin saanut viettää Nathanielin kanssa. Katsoin peiliin ja näin kristalliriipukseni; se oli kaunis ja edelleen siinä. Puristin sen käteeni ja huokasin syvään, tuo kylmä lumihiutale sentään olisi ikuinen.

Sammutin valot kylpyhuoneesta ja tassuttelin takaisin huoneeseeni ja kaivauduin peittojeni alle saamatta kuitenkaan unta. Pohdin mielessäni jälleen syitä siihen, miksi Nathaniel oli lähtenyt. Tiesin syyn olevan viikossa, joka tapahtumia en yksinkertaisesti kyennyt muistamaan. Sytytin pöytävaloni ja katsoin kelloa: 2.25. Huokasin ja rojahdin takaisin sänkyyn. En voinut maata enää aloillani, vaan päätin lähteä ulos. Tiesin olevani kuollut aamulla, mutta en jaksanut välittää. Puin nopeasti farkut jalkaani ja kiskoin hupparin yöpaitani päälle. Hiippailin hiljaa eteiseen ja otin kengät sekä takkini kainalooni avatessani oven. Laitoin kengät jalkaan vasta käytävässä. Ulkoilma tuntui virkistävältä kasvoillani kun juoksin kampuksen halki tien laitaan; tarvitsin taksin. Hetken kuluttua näinkin auton keltaisine kattosignaaleineen kaasuttavan mutkan takaa, pysäytin sen kädenheilautuksella.

”Neiti lähdössä viihteelle tähän aikaan vielä? Minnepäin sitä ollaan menossa?” Taksikuski kysyi rynnistäessäni avaamaan taksin ovea.
”Bourington Street 6” Henkäisin ja rojahdin takapenkille.
”Selvä.” Kuski vastasi vilkaisten minua peruutuspeilistään.

Hän ajoi märkää tietä kovaa vauhtia kohti tuttua katua. Minua oli pyydetty menemästä sinne, en silti voinut olla tarkistamatta asiaa itse. Pieni osa minusta toivoi, että olisin väärässä, pieni osa minusta toivoi, että löytäisin musta Chevrolet Camaron tuon kauniin kivitalon pihasta. Pidätin hengitystäni nähdessäni tutun jylhän kivitalon edessäni. Pyysin taksikuskia jättämään minut kadun varteen ja sulloin ryppyisen setelin hänen käteensä. Hän kiitti ja katsoi minua säälivä ilme kasvoillaan. Nielaisin astuessani kadun yli pihaan; se oli tyhjä. Ovi aukesi kuin itsestään tarttuessani takorautaiseen ovenkahvaaan. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Hän oli todella poissa. Astelin hiljaa portaat ylös ja edelleen ullakolle, hänen ovensa oli auki. Huone oli täsmälleen samanlainen kuin ennenkin, mikään ei ollut muuttunut. Pöydällä lojui Daily Tar Heelin numero, jossa oli ensimmäinen artikkelini; artikkeli, jota kirjoitimme yhdessä. Huomasin, että kuvaani ei enää ollut, paikalla oli reikä. Hän oli ottanut kuvani talteen. Tunsin kyynelten puristavan jälleen kurkkuani. Eikö tämä itkeminen loppunut koskaan, eikö tämän kammottavan tunteen tilalle voisi tulla muuta? Eikö kaipuun tilalla voisi olla vaikka vihaa tai ihan vain tyhjää? Päässäni hakkasi tuhat pientä ääntä, joista yksikään ei antanut minulle lupaa unohtaa. Käperryin hänen sängylleen kyynelten valuessa solkenaan poskiani. Tunsin kuinka väsymys vei lopulta voiton.

Heräsin auringon kalpean valon suodattuessa kaihdinten välistä. Katselin hetken ympärilleni, kunnes muistin missä olin.

”Hemmetin hemmetti!” Manasin ääneen ja haroin hiukseni sotkuiseen nyyttiin.

Ryntäsin paniikissa alakertaan ja nappasin takkini portaiden juurelta. Myöhästyisin luennolta. Juoksin paniikinomaisesti kadun päähän bussipysäkille. Eräs vanha nainen tuijotti minua kummissaan, kun kavoin vapisevin käsin taskustani kolikoita, ne riittivät juuri ja juuri bussilippuun takaisin kampukselle.

Kymmenes luku: Muistoja ja unelmia

Kymmenes luku: Muistoja ja unelmia

Nathaniel laski minut sylistään pitäen kuitenkin kädet ympärilläni.
”Mitä haluat J.J.?” Nathaniel kysyi hampaidensa välistä.
”Ehkä haluan pyytää anteeksi tätä selkkausta... Victor ei kertonut minulle suunnitelmastaan. Hän sulki minut ulos mielestään. Pahoitteluni poikani, että ihmisesi joutui käymään läpi tämän.” Hän vastasi virallisesti katsoen suoraan minuun.
”Tiedän ettet voinut kuin totella, mutta päästä meidät läpi J.J., et halua tapella kanssani. Tiedät, että teen mitä vain suojellakseni Brycea. Hän on minun... Rakastan häntä.” Nathaniel sanoi ja puristi minut itseään vasten.
”Rakastat? Rakastatko häntä sittenkin kun hän on ryppyinen ja ihmiselonsa tien päässä tehden kuolemaa? Hän lähtee, sinä jäät.” J.J. Jatkoi kylmästi.
”Rakastan. Olen varma, että ymmärrät, muistanet Elizabethin John Jacob? Muistatko tunteesi häntä kohtaan?” Nathaniel vastasi hiljaisella äänellä ja sai vanhemman vampyyrin värähtämään hänen kuullessa tuon nimen.
”Se ei liity tähän, olin hölmö...” J.J.vastasi, mutta ei enää niin itsevarmasti.
”Et sen hölmömpi kuin minä nyt. Et voi kiistää tunteitasi, sieluasi, John Jacob, olet erilainen kuin nämä aivopestyt hirviöt Victorin hoiteissa, tiedät sen. Itse opetit minulle kaiken. Olen nähnyt sinut Elizabethin kuva kädessäsi. Et voi unohtaa. Rakastat häntä edelleen John Jacob.” Nathaniel kehräsi. Kuuntelin hänen ääntään lumoutuneena, tunsin kuinka kauhun hetket lipuivat pois mielestäni.
”Lopeta!” J.J. huudahti epätoivo äänessään. ”Ei! Et saaa pyyhkiä muistojani Nathaniel! Hyvä on... Menkää! Menkää pian!” Hän huusi nyt ääni murtuen.
”Kiitos.” Nathaniel vastasi kylmästi ja koppasi minut jälleen käsivarsilleen. Kiidimme käytävää pitkin ulos suoraan metsään. Huomasin kuinka puut viuhuivat sivuillamme, päässäni pyöri vinhasti. Äkkiä pysähdyimme ja huomasin meidän olevan pienellä metsäaukiolla. Aukion laidalla seisoi kaksi tuttua hahmoa. Nathaniel laski minut maahan tarttuen minua kädestä; Kävelimme nyt ihmisvauhtia hahmoja kohti, jotka tunnistin Vivienneksi ja Dianneksi. Heidän seurassaan oli kuitenkin kolmas hahmo; teini-ikäinen poika.

”Luulin, että ette päässeet pakoon!” Dianne huudahti ja juoksi halaamaan minua. Vivienne käveli maltillisemmin luoksemme pojan piilotellessa hänen selkänsä takana.
”Ihanaa nähdä sinut elossa Bryce.” Hän sanoi hymyillen.
”Hei tytöt!” Jonas huikkasi viereltäni ja virnisti ilkikurisesti.
”Jonas! Mukava nähdä. Alex, tässä on Jonas, isoveljeni.” Dianne sanoi pojalle ja tarttui tätä kädestä.
”He-hei...” Alexiksi kutsuttu poika sanoi arasti. Tunnistin tuon äänen pimeästä, jossa olimme vangittuina.
”Alex... Olitko se sinä siellä pimeässä?” Kysyin äkkiä. Poika käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
”Dianne pelasti minut. Olin Berchtan uhrilahja aivan kuten sinäkin. Tosin olisin virunut pitempään pimeässä nyt kun he saivat sinut. Berchtalle uhrataan yleensä tuollaisia kauniita naisia.” Alex selitti minulle ja punastui. Nathaniel naurahti ja pörrötti pojan päätä.
”Mikä päivä nyt on?” Kysyin äkkiä tajutessani, että olin varmaan viettänyt pimeässä tovin. Haukottelin makeasti ja tunsin vihlaisevan kivun polvissani.
”Nyt on lauantai.” Dianne vastasi.
”Teidän pitäisi syödä ja levätä.” Vivienne sanoi taluttaen meidät suuren kuusen alle, johon oli levitetty kaksi pehmeää huopaa.

Olin nukahtaa seisaalleni. En ollut nukkunut 48 tuntiin enkä kyennyt ummistamaan silmiäni Nathanielin kehotuksesta huolimatta.

”Bryce-kiltti, sinun on nukuttava. En voi kantaa sinua kokomatkaa takaisin ihmisten ilmoille.” Hän aneli pehmeällä äänellään silittäen poskeani viileällä kädellään.
”Mmm, en kykene ummistamaan silmiäni. Olen liian väsynyt, jos laitan silmäni kiinni, ne tuntuvat pyörivän päässä ja luomeni eivät veny niiden yli.” Selitin sekavana.
”Ehkä minä voin auttaa.” Vivienne sanoi hetken kuluttua.
”Huh, sinä?” Kysyin kohdistaen lasittuneet silmäni Viviennen hentoon ja kalpeaan olemukseen. Ihmiseksi hän oli hyvin vampyyrinkaltainen kalpeine kasvoineen ja tummine silmänalusineen.
”Unohdit, että osaan muutaman tempun, vaikken olekaan Lauran veroinen taidoissani.” Vivienne totesi hymyillen omahyväisesti ja jatkoi ”Osaan manauksen, joka vaikuttaa sinuun, niin että kykenet lepuuttamaan mieltäsi ja nukahtamaan. Ikävä kyllä se vaikuttaa kaikkiin täällä olijoihin, myös vampyyreihin.” Hän sanoi katsoen vuorollaan jokaista.
”Hmh, eiväthän vampyyrit nuku, miten he voisivat nukahtaa…” Tirskahdin hysteerisenä.
”Mutta heillä on ajatuksia ja mieli, joten voin vaikuttaa siihen turruttavasti. He kykenevät sulkemaan silmänsä, mutta eivät nukahtamaan.” Vivienne selitti hymyillen.
”Luulen, että se olisi viisainta tässä vaiheessa. Bryce ja Alex eivät kykene kävelemään metriäkään ilman unta ja meistä ei ole hyötyä tiukan paikan tullen, jos kannamme heitä. Luuletko, että meidän olisi turvallista levätä hetken aikaa? ” Nathaniel järkeili katsoen kysyvästi tuohon vaaleaan noitaan.
”En ole nähnyt merkkiäkään Victorista, joten meidän pitäisi olla turvassa.” Vivienne vastasi vajoten tyhjyyteen hetkeksi kuin varmentaen asian.
”Minä ainakin haluan kokeilla uneksimista!” Jonas ilmoitti leveästi hymyillen ja virnisti minulle. Hymyilin lämpimästi tuolle lihaksikkaalle karhumaiselle vaalealle vampyyripojalle, joka selkeästi piti seurastamme, kuten minäkin huomasin pitäväni hänestä.

Hetken kuluttua tajusin makaavani tuohon pehmeään huopaan käärittynä sammalpeitteen päällä Nathanielin silitellessä hiuksiani. Jonas makasi taivaalle katsellen toisella puolellani ja Dianne oli asettunut mukavasti Nathanielin viereen Alex kainaloonsa käpertyneenä. Tunsin kuinka Viviennen sointuva mumina täytti tajuntani ja utuinen verho laskeutui ylleni. Vaivuin rauhalliseen tiedottomuuteen Jonaksen vaihtaessa asentoa vieressäni. Hän kääntyi kyljelleen ja vei kätensä ylitseni. Nathaniel rutisti minua itseään vasten. Tunsin olevani turvassa Jonaksen karhumaisessa otteessaan Nathanielin pidellessä minua lähellään. Hymyilin itsekseni ajatukselle nukkuvista vampyyreista, jotka vartioivat untani.

En tiedä kuinka kauan nukuin, mutta utuisen pilven läpi, joka verhosi ajatuksiani, tunsin kuinka Nathaniel nousi viereltäni. Ynähdin hänen viileiden käsiensä vetäytyessä ympäriltäni. Kietouduin syvemmälle untuvaisen pehmeään peittooni. Oli mukavan lämmintä ja sopivan viileää, en osannut päättää kumpi tuntui mukavammalta. Vieressäni Jonas kääntyi kyljelleen ja käperryin hänen viileää selkäänsä vasten. Hän urahti ja nautti selvästi lämpimän vartaloni säteilystä. Toisella puolellani Dianne hilasi itseään lähemmäs ja kietoi kätensä ylitseni Alexin tuhistessa hänen selkäänsä vasten. Uneksin vampyyrien kanssa, niin absurdilta kun se kuulostikin. Nathaniel kumartui ylleni ja suuteli minua kevyesti otsalle.
”Jatka vain uneksimista rakkaani, olet turvassa.” Hän kuiskasi pehmeästi korvaani.
”Hmm... Nukumme Jonaksen kanssa vielä hetken...” Mumisin unisena ja halasin tuota järkälemäistä selkää edessäni. Oli liian hyvä olla.

Heräsin myöhemmin täysin virkeänä ja levänneenä, aivan kuin olisin nukkunut 24 tunnin yöunet. Nousin istumaan ja huomasin olevani yksin. Paniikki hiipi hiljaa mieleeni ja nousin seisomaan hädissäni. Samassa tutut kädet kietoutuivat ympärilleni.

”Hei kaunokainen. Nukuttiko hyvin?” Pehmeä ääni sanoi hiljaa ja käänsi minut itseensä päin.
”Hei.” Huokaisin helpotuksesta ja kurkotin suutelemaan Nathanielin täydellisiä huulia.
”Viviennella on tuolla syötävää. Jatkamme matkaa heti kun olet saanut syötyä.” Hän sanoi hiljaa ja hymyili. Hymyilin takaisin, mutta astuessani askeleen tunsin ikävän vihlaisun polvessani.
”Aih!” Parkaisin ääneen ja polveni pettivät. Nathaniel kuitenkin sai pidettyä minut pystyssä. Näin kuitenkin hänen leukojensa kiristyvän ja tummien silmiensä mustenevan; Hän taisteli janoaan vastaan ja vuotava polveni sai hänen itsehillintänsä pettämään. Pidätin kauhuissani hengitystäni.
”Jalkasi... Vuotaa... Minä...Vivienne...” Hän takelteli hampaidensa lomasta ja istutti minut alas. ”Vivienne!” Hän karjaisi ja samassa nainen jo kiiruhti luokseni.
”Nath, häivy, mene metsästämään, näin villisikalauman hetki sitten. Tiedän ettet pidä eläimistä, mutta muuta ei ole. Mene!” Hän sanoi käskevästi polvistuessaan viereeni.
”Viv, polveni.. ei taida ihan olla kunnossa.” Henkäisin ja irvistin kivusta Viviennen painellessa varmoin ottein verisen lahkeen peittämää jalkaani.
”Joudun repimään lahkeen auki. Anteeksi.” Hän sanoi ja nappasi vyöltään tikarin. Näppärästi hän leikkasi lahkeeni halki ja tutki tarkkaan ruhjoutunutta polveani. Polvi oli pahasti turvoksissa ja kuivuneen veren peitossa. Sen päällä olevasta haavasta tiputteli verta, joka ilmeisimmin oli saanut Nathanielin vauhkoontumaan.
”Anteeksi... tämä...” Aloitin, mutta hän vaiensi minut ja kehoitti minua makaamaan aloillani.
”Luulen, että polvilumpiossasi on pieniä murtumia... Putosit polvillesi kivilattialle useasti...” Hän mumisi ja samassa tunsin kuumotusta polvessani. Hänen kätensä painoivat jalkaani ja hänen silmänsä olivat kiinni. Hän keskittyi. Tunsin kuinka paine hellitti ja kipu tuntui siedettävämmältä.
”Kiitos.” Kuiskasin tuolle vaalealle noidalle, jota olin aluksi vihannut.
”Tämä on kutsumukseni, kiva kun sain olla avuksi. En ole mikään parantaja, mutta osaan sen alkeet. Luulen, että selviämme tällä kotiisi asti. Putsaan ja sidon jalkasi nyt, jotta Nathanielin tai muiden ei tarvitse tuntea ahdistusta lähelläsi.” Hän sanoi ja kiiruhti noutamaan laukkuaan. Kun polveni oli puhdas ja sidottu hän auttoi minut pystyyn. Samassa hän kurtisti kulmiaan katsellessaan olemustani.
”Mitä?!?” Kysyin hieman ärtyneenä.
”Täällä on aika viileää... Diannella taisi olla jotain vaatteita mukana, näytät aika kamalalta tällä hetkellä.” Hän sanoi ja nauroi.
”Valkoinen paitani on entinen ja veriset farkut eivät vissiin ole muotia ja totta puhuakseni takkikin olisi kiva juttu.” Vastasin hymyillen hämilläni.
”Tässä.” Vivienne sanoi ojentaen minulle reppua, josta pilkotti sinisen takin hiha.

Vilahdin pusikkoon vaihtamaan vaatteitani ja kauhistuin nähdessäni paitani; se ei todellakaan ollut enää kauniin valkoinen. Päätin riisua myös rintaliivini, sillä nekin olivat likaiset ja oloni niissä tuntui yököttävältä. Huomasin, että mukana oli myös uudet alushousut, joten riisuin nekin pois. Tosin Diannen käsitys alushousuista poikkesi hieman omastani; nämä olivat kirkkaanpunaiset ja läpinäkyvät. Samassa tunsin kylmän tuulahduksen takanani. Jähmetyin paikalleni, mutta mitään ei tapahtunut. Tähyilin kasvuston sekaan, mutten nähnyt ketään enkä kuullut kuin vaimean puheensorinan leiripaikkamme suunnalta. Puin vaatteet nopeasti päälleni ja sutaisin hiukseni nyyttiin. Oloni tuntui paremmalta ja jalkakin kesti astua. Saapuessani takaisin muiden luo Nathniel oli tullut takaisin ja katsoi minuun pienesti hymyillen. Hänen silmissään näkyi katumus ja suru. Kävelin suoraan hänen luoksensa ja kiedoin käteni hänen kaulaansa.

”Ei hätää, olen kasassa jälleen.” Sanoin keveästi ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Hän ei kuitenkaan vastannut toivoimallani tavalla.
”Anteeksi... Anna anteeksi... Tämä ei ole oikein...” Hän sanoi hiljaa ja irroitti käteni kaulaltaan.
”Nathaniel?! Mitä sinä...” Kuiskasin kauhuissani.
”Bryce, vien sinut lentokentälle, laukkusi tulee perästä. Sen jälkeen palaat takaisin yliopistolle ja unohdat tämän.” Hän vastasi tuskaisella äänellä. Purin huultani hänen sanojensa kaikuessa päässäni.
”Ei. Sinä et mene mihinkään, olen elossa, joten no harm done.” Vastasin kiukun ja epätoivon vyöryessä ylitseni.
”Ei. Sinä unohdat kaiken.” Hän sanoi pehmeällä äänellä tuijottaen minua silmiin, tunsin kuinka hänen katseensa ja äänensä porautui mieleeni ja turruttava samettinen pehmeys verhosi pääni.

Totta puhuakseni en muista lainkaan miten päädyin takaisin Chapel Hilliin. Astuessani asuntolan ovesta sisään oli kuin viime viikko olisi kadonnut jäljettömiin ja aivan kuin olisin palaamassa Durhamista vanhempieni luota. Yritin epätoivoisesti muistella mihin Nathaniel oli mennyt, mutta en kyennyt muistamaan kuin jouluaaton ja suklaapuodin. Astuin turtana huoneeseeni ja löysin laukkuni odottamassa minua sängylläni. Laukun päällä oli yksi valkoinen ruusu, puhelimeni ja sen alla kirjekuori. Tiesin avaamattakin mistä oli kyse; valkoinen ruusu kertoi minulle kaiken. Hän oli poissa. Hän oli lähtenyt jonnekin enkä tiennyt miksi ja minne. En kyennyt muistamaan taaksepäin, en tiennyt miksi hän oli jättänyt minut. Vajosin polvilleni lattialle ja tunsin kyynelten purkautuvan silmistäni. Voimani valuivat lattialankkujen välistä ja nyyhkytin hysteerisenä sänkyni vieressä. Minut oli jätetty. Minut oli jätetty ennenkin, mutta tällä kertaa tuntui kuin koko maailmani olisi valunut kyynelieni mukana lattialle ja kadonnut lankkujen välistä ulottumattomiini. Olin turta.

____________

A/N Tässä esiintyvä uneksimisjuttu itseasiassa on suoraan omasta unestani... Heräsin eräänä aamuna siihen, että oli hieman viileää; olin nähnyt unta, että Emmet Cullen nukkui vieressäni. :D Jonas on Emmetin innoittama hahmo. Emmetin luonne Meyerin kirjoissa on symppis ja veikeä, halusin sellaisen olennon myös omaan juttuuni noiden adonisten ja pahisten seuraksi. :)