Kahdestoista luku: Elämä jatkuu?

Kahdestoista luku: Elämä jatkuu?

Päätin, että maanantailuennon missattuani päivä oli virallisesti julistettu viikon kamalimmaksi. Olin mitä iloisin sen ollessa ohi. Susan ja John piinasivat minua kysymyksillä koko illan, mutta luovuttivat huomattuaan minun olevan virallisesti antisosiaalisella tuulellani. Mieleni teki potkia ja hakata jotain, olin vihainen itselleni, joten päätin lähteä liikuntahallin kuntosalille, mutta päädyinkin tanssisaliin. Sen tutut seinät toivottivat minut tervetulleeksi, tuntui kuin olisin ollut ikuisuuden poissa. Vaihdoin vaatteet ja astelin vahvistimen luo. Painoin playta ja saliin tulvi tuttua musiikkia. Muistin edelleen edellisen koreografiamme ja tanssin sen ainakin kolmesti ennenkuin lysähdin voimattomana istumaan salin lattialle. Tuntui hyvältä purkaa energiaa ja turhautumista tanssilla. Päätin tehdä päälle vielä vatsalihaksia ja muutaman selkälihaksen; täytyisi todellakin aloittaa tanssiminen taas tosissaan. Saatuani harjoitukseni loppuun raahauduin pukuhuoneeseen ja puin verkkarit ja hupparin päälleni ja vilahdin takaisin asuntolalle.

”Bryce?” Susanin ääni kysyi tullessani sisään huoneeseemme.
”Minä.” Vastasin ja sulkeuduin kylpyhuoneeseen. Kuulin Susanin levottoman liikehdinnän olohuoneessa ja suihkun jälkeen valmistauduinkin uuteen inkvisitioon.
”Bryce... Oikeasti, onko kaikki hyvin?” Hän kysyi huolestuneena.
”On.” Vastasin hieman ärtyneenä. ”Susan... anteeksi, mutta en jaksaisi keskustella nyt. Olen kunnossa... Niin kunnossa kun voi olla... Nathanielista puhuminen ei auta mitään, päinvastoin. En voi unohtaa häntä...ikinä.” Susan kuunteli vuodatustani ja punastui.
”Anteeksi... tarkoitukseni ei ollut...” Hän sopersi vaikeana.
”Tiedän. Ei se mitään. Menen nukkumaan. Öitä.” Vastasin hymyillen hieman.
”Ö-öitä.” Susan mumisi katsoen perääni kun katosin huoneeseeni.

Istahdin koneeni ääreen ja avasin sähköpostini. Daniel oli muistanut minua kahdella viestillä, joissa toisessa hän ylisti kirjoituksiani. Tavasin viestiä yhä uudestaan; hän todella piti ”Rakas päiväkirja” -palstani ensimmäisestä kirjoituksesta. Pomppasin innoissani pystyyn ja ryntäsin Susanin ovelle.

”Susan!” Kiljuin innoissani. Susan pomppasi sängystään ylös pelästyneen näköisenä.
”Mitä?!” Hän kiljahti paniikissa.
”Oh... Olit nukkumassa, anteeksi... Minä...” Änkytin tajutessani, että hän oli ollut nukkumassa ja luuli minun olevan romahtamassa.
”Ei se mitään, siis mitä nyt, kaikki kunnossa?” Hän sanoi minun rauhoituttua.
”Daniel rakasti sitä! Hän todella rakasti palstani kirjoitusta!” Jatkoin innoissani.
”Oh! Hienoa! Bryce, oikeasti, loistavaa!” Susanin ilme kirkastui innostukseni tarttuessa häneen.

Tuntui kuin kaipauksen verho olisi väistynyt hetkeksi, tunsin oloni keveäksi ja hieman jopa onnelliseksi. Nauroimme kippurassa äskeiselle huutokisallemme. Koska olimme kerran hereillä päätimme syödä vaahtokarkkeja ja keittää kaakaota. Istuimme olohuoneessa sohvalla jutellen, kunnes tajusimme kellon käyvän kolmea. Tiesimme aamun luentojen olevan tuskaa, mutta sovimme pelastavamme päivän kahvilla.

Heräsin aamulla juuri puoli tuntia ennen luennon alkua. Kiiruhdin kylpyhuoneeseen ja kiskoin vaatteet päälleni. Ryntäsin Susanin ovelle ja tajusin ettei hän ole hereillä.

”Susan! Herää! Myöhästymme luennolta!” Kiljuin ja ravistelin hänet hereille.
”Mitä!? Aaaaah, hemmetti! Paljon minulla on aikaa?” Susan parkaisi pompatessaan ylös sängystä.
”20 minuuttia! Vauhtia!” Huusin ja työnsin hänet ulos huoneesta kiskoen vaatteita kaapista.

Rynnimme luentosaliin kymmenisen minuuttia myöhässä, kukaan ei kuitenkaan huomannut hiipiessämme takariviin. Haukottelin makeasti yrittäessäni keskittyä luentoon, mutta ajatukseni harhailivat.

Hymyilevä ilkeä punainen suu lähestyi kasvojani lilat silmät leiskuen. ”Olet minun, Bryce.” Myrkyllinen naisääni sähisi. Tunsin kuinka kurkkuani kuristettiin ja henkeni salpaantui...

Samassa joku ravisteli minua ja havahduin henkäisten. Olin luentosalissa Susanin tuijottaessa minua kauhuissaan.

”Oletko kunnossa?” Hän kysyi huolestuneena.
”O-olen... Joko luento loppui?” Kysyin hämmnetyneenä ja tajusin olevamme ainoat ihmiset salissa.
”Jo. Onneksi kukaan ei tajunnut että torkuit koko luennon.” Susan sani hihittäen, mutta vakavoitui sitten nähdessään etten nauranut.
”Onneksi... ” Sanoin hiljaa lamaantuneena.
”Näitkö unta?” Susan kysyi kuiskaten. Nyökkäsin ja nousin ylös.
”Haetaan ne kahvit...” Sanoin ja kiiruhdin ulos luentosalista. Nuo silmät olin nähnyt jossain ennenkin mutten saanut päähäni missä. Koko matkan kävellessämme kahvilaan, tunsin kuinka ne vainosivat minua.
”Jeij, Evelyn...” Susan sähähti äkkiä korvaani.
”Hmph... Ihanaa tosiaan.” Suhahdin takaisin. Päätin kuitenkin nostaa pääni pystyyn ja kävellä muina miehinä tilaamaan kahvini. Evelyn Griffin ei todellaan onnistuisi pilaamaan kahvinautintoa, saatika päivää, joka oli jo tarpeeksi kammottava uneni takia.
”Kas hei Bryce. Ei vieläkään merkkiä poikaystävästä?” Evelyn sanoi hymyillen ilkeästi.
”Kas hei Evelyn, ei näemmä sinullakaan. Johtuisiko siitä, että tuo pakkelimäärä ei onnistu peittämään oikeaa rumuuttasi?” Vastasin myrkyllisesti ja hymyilin teennäisesti Evelynile, joka tuijotti minua nieleskellen. ”Jos sinua ei haittaa, tilaisin kahvini nyt.” Jatkoin ja käänsin hänelle selkäni. Susan hihitti ja sai hädin tuskin annettua rahat kahvilanpitäjälle, joka tuijotti meitä kärsimättömästi.
”Tuo hiljensi hänet.” Susan sanoi nauraen kävellessämme kahvilasta ulos.
”Oli aikakin, hän osaa olla ämmä.” Vastasin hajamielisesti. Samassa jähmetyin.
”Mitä nyt?” Susan kysyi kyllästyneenä.
”Tuo mies... Hän voisi olla...” Änkytin tuijottaessani tummaa selkää edessämme. Samassa mies kuitenkin kääntyi ja hymyili meille. Hän ei ollut se, jonka toivoin näkeväni.
”Okei Bryce, tämä menee jo liian friikiksi. Mene nukkumaan, sanon että sinulla on päänsärkyä.” Susan sanoi ja kiskoi minut mukanaan asuntolaa kohti. Myönnyin Susanin ehdotukseen ja raahauduin huoneeseeni nukkumaan. Nukahdin samantien näkemättä unia.

Puhelimeni värinä herätti minut kellon näyttäessä kuutta. Nousin istumaan tajuamatta missä olin; olin nukkunut kuusi tuntia putkeen. Kömmin puhelimelleni ja huomasin viestin; se oli Johnilta. Hän muistutti minua keskiviikon Kings Of Leonin konsertista, jonne olin lupautunut menemään. Naputtelin hänelle vastauksen ja hiippailin olohuoneeseen, Susan ei ollut palannut huoneeseemme, tunsin oloni hieman tylsistyneeksi. Päätin soittaa äidille.

”Hei Bryce!” Iloinen ääni vastasi.
”Hei äiti. Ajattelin tulla viikonlopuksi käymään, jos käy?” Selostin äidilleni, jonka ääntä en ollut kuullut pitkään aikaan. Hänen äänensä kuulosti lohdulliselta ja piristävältä.
”Toki, se olisi mukavaa. Tuleeko Nathanielkin? Emme ole...” Hän aloitti.
”EI! Siis ei tule... Äiti me... emme...Hän on poissa.” Takeltelin Nathanielin nimen kuullessani.
”Voi lapsirakas, miksi et kertonut? Anteeksi, kuulostat surulliselta.” Hän pahoitteli.
”Ei se mitään...Nähdään lauantaina!” Henkäisin.
”Juu, hei hei, voi hyvin!” Äiti henkäisi takaisin huolestuneella sävyllä.
”Hei hei.” Sanoin ja katkaisin puhelun.

Huokaisin helpotuksesta; jälleen yksi viikonloppu buukattu tekemisellä ja vähemmän aikaa ajatella häntä. Istahdin sohvalle ja huomasin tv-oppaan pöydällä; vuorossa hömppäelokuven putki. Päätin linnoittautua loppuillaksi sohvalle ja katsella elokuvia. Jim Carrey tosiaan vei ajatukset muualle enkä huomannut lainkaan, kuinka Susan saapui huoneeseen.

”Hei! Mitä katsot?!” Susan huudahti iloisesti selkäni takana.
”Huh, uh, siis hei! En kuullut tuloasi.” Hätkähdin ja hymyilin hänelle. ”Juustopallero?”
”Hmm... Esseet saavat odottaa, siirry!” Susan hihkaisi ja työntyi viereeni sohvalle. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin.

Katsoimme kaksi elokuvaa putkeen ja söimme pussin vaahtokarkkeja sekä juustopalleroita ja nauroimme Jim Carreyn vitseille, tuntui kuin kaikki olisi taas normaalisti, kuten ennen. Tuntui hyvältä, kunnes raahauduin sänkyyni. Suljettuani silmäni näin ne taas; violetit palavat silmät ja irveeseen vääntyneen suun, heräsin jälleen omaan huutooni. Susan ryntäsi huoneeseeni huolissaan, en kuitenkaan kyennyt kertomaan hänelle muuta kuin, että näin jatkuvasti samaa unta ymmärtämättä miksi.

Susan jäi viereeni nukkumaan loppuyöksi. Heräsimme aamulla hyvissä ajoin ja raahauduimme aamiaiselle. Susan pyöritteli lusikkaansa muroissa tarkastellen minua. Ahmin murojani ajatuksiin vajonneena. Samassa havahduin Johnin istuessa pöytäämme ja lätkäistessä paikallisuutiset eteeni.

”Katsokaapas, Astor myi firmansa japanilaisille.” Hän totesi ja haukkasi donitsiaan.
”Oh...” Silmäni laajenivat ja nappasin lehden Johnin edestä. Silmäilin uutista; John Jacob Astor oli tosiaan myynyt Astor Technologiesin ja muutanut Keski-Eurooppaan. Tuijotin artikkelia tavaten rivejä uudestaan; muuttanut Keski-Eurooppaan, Saksaan.
”Bryce... Nathaniel...” Susan aloitti, mutta vaikeni Johnin mulkaistessa häntä varoittavasti.
”Tiedän, ei se mitään Susan, John olen sisäistänyt asian, kaikki kunnossa.” Sanoin hiljaa ja hymyilin heikosti. ”Aika liikkua eteenpäin.” jatkoin ja nousin hakemaan donitsin. Nathaniel oli siis lähtenyt takaisin. Huokasin ja kokosin itseni.
”Hei huomenna on se konsertti. Sain liput katsomoon, hyville paikoille.” John sanoi astellessani takaisin pöytään.
”Oh, unohdin, paljonko olen velkaa lipusta?” Kysyin kaivaessani lompakkoani.
”Äh, anna olla, isoveljeni työskentelee firmassa, joka buukkaa keikkoja, joten en maksanut näistä mitään.” Hän selitti hymyillen. Hymyilin takaisin.
”Hei, miten olisi kunnon lounas Bear Rockissa tänään?” Kysyin ja Susanin ilme kirkastui.
”Ilman muuta! Siellä on uusi ruokalista.” John vastasi Susanin nyökätessä vieressä.
”Eli siellä siis! Susan, pitäisi mennä pukemaan, luennot alkavat 45 minuutin kuluttua.” Sanoin hymyillen ja tartuin Susania kädestä.
”Jep, mennään.” Susan sanoi ja vilkutti Johnille. Kiiruhdimme huoneistoomme pukemaan.

Saavuimme luennolle ajoissa ja onnistuimme jopa pysymään mukana aiheessa. Tunsin, että oli helpompaa päästää irti nyt kun tiesin, että hän oli palannut Saksaan. Hän oli lähtenyt ”isänsä” mukana ja siksi hän ei ollut tulossa takaisin. Aloin hyväksymään asian ja tunsin, että elämäni oli palaamassa uomiinsa. Luennot kuluivat lentäen ja lounastreffimme Bear Rockissa sujuivat hilpeissä tunnelmissa. Päätimme lähteä Susanin kanssa kaupungille katsastamaan alennusmyyntien tarjontaa.

”Hei, mikä liike tuo on?” Kysyin kulkiessamme pienen liikkeen ohi, jonka ikkuna oli täynnä kelttiläisiä merkkejä.
”Joku uusi, avattiin viime viikolla.” Susan vastasi.
”Mennäänkö?” Kysyin ja kiiruhdin kadun yli odottamatta Susanin vastausta.
”Ilmeisesti mennään...” Hän vastasi nauraen.

Astuimme sisälle pieneen hämärään liikkeeseen, jonka sisällä tuoksui ruusulle ja sitrukselle. Hyllyt olivat täynnä riimukiviä ja muuta kelttimytologiaan liittyvää tarpeistoa. Takaseinällä oli lasivitriini täynnä koruja ja kiviä. Katselin ihastuneena ympärilleni ja suunnistin korukaapille. Silmäni osuivat kauniiseen rannerenkaaseen, jossa roikkui vihreä kivi ja pieni hopeinen kello, muodoltaan se oli kuin kaksi kuun sirppiä selät vastakkain. Sen vieressä oli lappu: ”Kuun jumalattaren kello, kivi: Krysopraasi.” Tuijotin siroa korua hetken ja hätkähdin kuullessani pehmeän naisäänen takaani.

”Voinko auttaa? Haluatko katsoa tarkemmin?” Naisääni kysyi. Käännyin ääntä kohti ja katsoin puhujaa; Hänen hiuksensa olivat toffeenväriset ja lainehtivat kehystäen hänen siroja kasvojaan. Hän hymyili minulle lempeästi.
”Tuota... katsoin vain tuota rannerengasta...” Vastasin hämmentyneenä.
”Ah, Kuun jumalattaren kello, se on kaunis koru.” Hän sanoi ja poimi korun vitriinistä kädelleen ojentaen sen sitten minulle,
”Kiitos...” Mumisin haltioituneena ja sovitin rengasta ranteeseeni. Se näytti kauniilta ja vihreä omenanvärinen kivi oli juuri täydellinen.
”Haluatko sen?” Nainen kysyi pitäen vihreää lahjarasiaa kädessään odottavasti.
”Tuota, paljonko se maksaa?” Kysyin empien.
”Kaksikymmentäviisi dollaria. Se suojelee ja varjelee untasi.” Nainen vastasi hymyillen edelleen.
”Hmm... paremmat unet tulisivat kyllä tarpeeseen...” Mumisin ihastellen edelleen korua ranteessani.
”Oh, se on kiva, otatko sen? ” Susanin ääni kysyi olkani yli. Hätkähdin hieman ja hymylin olkani yli Susanille.
”Otan.” Vastasin ja otin korun ranteestani ojentaen sen naiselle.
”Hyvä päätös, koru sopi sinulle hyvin, pidät ilmeisemmin vihreästä.” Hän sanoi hymyillen ja sujautti korun näppärästi rasiaan. Susan oli päätynyt ostamaan kauniin kelttisolmuriipuksen, jonka sanottiin tuovan hyvää onnea. Hänkin sai korun mukaansa kauniissa lahjarasiassa. Hyvästelimme naisen ja poistuimme kellon helähtäessä takaisin kadulle.
”Olipas hän mukava ja ihana kauppa!” Susan henkäisi kävellessämme nurkan taakse kahvilaa kohti.
”Niin oli, nyt kuitenkin olisi latten ja kanelirullien aika!” Sanoin päättäväisesti ja astuin kahvilan ovesta sisään.

Tilasimme kanelirullia ja kaksi tuplalattea ja istuimme ikkunan ääreen. Katselimme hetken hiljaisuudessa ikkunasta ulos, kunnes silmäni osuivat tummahiuksiseen mieheen ja ruskeahiuksiseen kauniiseen naiseen kadun toisella puolella. Suljin silmäni ja avasin ne uudestaan, he olivat poissa. Katsahdin nopeasti Susaniin, mutta hän ei tuntunut huomaavaan mitään. Ehkä mielikuvitukseni teki minulle jälleen kepposet. Keskityin syömään rullaani ja juomaan kahviani Susanin jutellessa niitä näitä, unohdin pian näkemäni. Päätin mennä tanssisalille päästyäni takaisin kampukselle. Yllätyksekseni nukuin yöni iman painajaisia, ilman violettien silmien pistävää katsetta.

Seuraavana iltana olimme Susanin ja Johnin kanssa Butternutissa syömässä ennen Kings Of Leonin konserttia, joka järjestettiin kampuksemme liikuntahallissa, kun näin jälleen tuon tummahiuksisen pariskunnan kadun toisella puolella. He katosivat jälleen yhtä nopeasti kuin aiemminkin. Olin tullut siihen tulokseen, että en koskaan pääsisi eroon hänestä. Rakastin häntä yhä. Päätin kuitenkin sysätä kaipuuni sivuun ja nauttia illan konsertista, kaikesta huolimatta.

Konsertti oli loppuunmyyty ja tunnelma oli katossa. En yllättynyt nähdessäni Janen kamera kädessä lavan edessä ja sainkin tekstiviestitse Danielilta käskyn kirjoittaa juttu konsertista. Samassa tajusin, että minulla oli paikka eturivissä, lavan edessä. John ja Susan jäivät katsomaan perääni hieman kateellisin, kun menin Janen vanavedessä lavan eteen. Saimme myös kutsun backstagelle bändin seuraan. Ilta kuluikin rattoisasti ja sain kuin sainkin tehtyä hyvinkin syväluotaavan haastattelun heidän kanssaan. Olin haltioissani.