Yhdestoista luku: Aloitamme alusta... ehkä...

Yhdestoista luku: Aloitamme alusta... ehkä...

Istuin jälleen sängylläni ruusu sylissäni aamun sarastaessa verhojeni raosta. Oli ensimmäinen luentopäivä eikä minulla ollut harmainta aavistusta kuinka selviäisin päivästä ajattelematta häntä. Minun prinssini, jumalainen suojelusenkelini Nathaniel, hän oli poissa. Kirje oli yksiselitteinen, ymmärsin ettei hän tulisi takaisin:

"Bryce,

Kun luet tämän, olen jo Euroopassa. Anteeksi, oli väärin peukaloida muistiasi, mutta usko, se on parhaaksesi. Viimeaikaiset tapahtumat eivät ole muistamisen arvoisia ja elämäsi on kalliimpi kuin arvaatkaan. Teen vääryyttä pitäessäni sinua veitsenterällä, joten päätin olla epäitsekäs ja päästää irti.

Älä etsi minua, talomme on tyhjä. Älä soita minulle, puhelimeni ei toimi. Tämä on sinun parhaaksesi rakas. Rakastan sinua, ja siksi tämä on välttämätöntä. Älä ajattele minusta pahaa, vaikka tiedän, että sinuun sattuu. Pääset sen yli, olet vahva.

Ikuisella rakkaudella,

N"

Tavasin kirjettä yhä uudelleen ja uudelleen. Huokaisten nielin esiin pyrkivät kyyneleeni ja sulloin kirjeen takaisin laatikostooni. Nousin ylös ja laahustin olohuoneemme poikki kylpyhuoneeseen. Katsoin peiliin ja nyrpistin nähdessäni silmäpussini ja hapsottavat hiukseni. Päätin ottaa pitkän suihkun ja miettiä päivää sitten uudestaan. Samassa katseeni osui kaulakoruuni; kristalliseen, täydelliseen lumitähteen. Tuijotin sitä hetken, mutta päätin, että pidän sen kaulassani muistona. En aikonut olla teini ja tuhota kaikkea, joka muistutti hänestä, muistoja oli kuitenkin liikaa, vaikka viime viikko olikin kadonnut tietämättömiin. Kuulin kuinka Susan kolisteli olohuoneessa ja samassa hänen päänsä ilmestyi oven rakoon.

”Hei... Olet elossa. Lähdetkö aamupalalle?” Hän kysyi empien.
”Ehdimmeko Bear Rockiin? Tänään on pannukakkupäivä.” Vastasin hymyillen.
”Hmm... kello on seitsemän, jos olet nopea, ehdimme kymmeneksi luennolle.” Hän vastasi ja hymyili arasti takaisin.
”No sitten vipinää tossuihin!” Sanoin nauraen ja hätistin hänet pois ovenraosta.

Kävin nopeasti suihkussa ja meikkasin piiloon zombiesilmäni, vaikka väsymykseni paistoi edelleen kasvoiltani. Ehkä voisin laittaa olemukseni liian railakkaan Uuden vuoden piikkiin, jos joku kysyisi. Puin ylleni skottiruutuisen hameeni ja vihreän villatakkini. Olin nopeampi kuin Susan osasi kuvitellakaan ja hänen saapuessa olohuoneeseen odotin häntä ovella takki päällä ja saappaat jalassa. Hän virnisti ja loikki ohitseni ovelle. Huokasin syvään ja kokosin itseni; minun olisi selvittävä päivästä ajattelematta häntä.

Saapuessamme Bear Rockiin mielialani oli kohentunut huomattavasti. Ulkona oli harmaa, mutta mukava ilma ja Susan oli hilpeällä päällä. Hän puhua pälpätti joululomastaan ja kyseli minun lomastani. Kerroin hänelle siitä, siltä osin kuin muistin. Kerroin myös joulustani Nathanielin kanssa menemättä yksityiskohtiin, koska tiesin romahtavani, jos ajattelin häntä liikaa.

”Bryce! Susan!” Ääni sanoi äkkiä kulmapöydästä.
”John!” Susan kiljaisi ja ryntäsi halamaan virnistelevää järkälettä, joka hymyili nyt minulle.
”John, hei miten lomasi meni?” Kysyin hymyillen takaisin Johnille, joka saattoi Susanin baaritiskille.
”Hyvin, sain kasan luettavaa ja Kings Of Leonin uuden levyn, ymmärrän nyt miksi pidät siitä, se on loistava! Muuten, he olisivat keikalla ensi viikolla urheiluhallissa, lähdetkö?” John hihkui innoissaan. Hymyilin hänelle ja päätin mielessäni, että olisi aika tehdä muutakin kuin velloa itsesäälissä.
”Mielelläni.” Vastasin ja nauroin Johnin innostuneelle olemukselle.
”Hei Bryce. Missä hyvännäköinen saattajasi on? Ei kai teille tullut ero? Sääli.” Kuulin katkeran äänen vierestäni. Käännähdin ja näin Evelynin hymyilevän minulle pahansuovasti. Hymy toi mieleeni jotain, mutten saanut päähäni mitä. Tunsin kuinka puistatus kulki lävitseni katsoessani Evelynin katkeria kasvoja.
”Nathaniel... on Saksassa. Oliko sinulla asiaa Evelyn?” Kysyin kylmästi ja tunsin Johnin käden olallani.
”Ajattelinkin, että hän jättäisi sinut ennemmin tai myöhemmin. Ei tuollaiset miehet kauaa jaksa katsella tavallisia tytöntylleröitä. Sinussa ei ole tyyliä Bryce Shelley. Jos tarvitset vinkkejä, autan mielelläni.” Evelyn näpäytti ja hymyili häijysti. Hän heilautti hiuksiaan ja katosi takaisin pöytäänsä lanteet keinuen. John tuijotti hänen peräänsä.
”Tuo oli...ilkeää...” Hän sanoi hämmentyneenä.
”Tuo oli Evelyn, John.” Vastasin tuijottaen Evelynin perään.
”Oletko kunnossa?” Susan kysyi huolestuneena ja tarjosi minulle ostamaansa lattea.
”Olen.” Vastasin tukahtuneesti ja nielaisin esiin pyrkivät kyyneleet. Käännyin kannoillani ja palasin pöytäämme. Tämä oli liikaa, Evelyn oli liikaa, jos en olisi niin nössö, olisin todennköisesti motannut häntä päin näköä. Evelyn oli oikeassa, minä en ollut tarpeeksi Nathanielille. Susan ja John katsoivat toisiinsa merkitsevästi ja palasivat perässäni pöytään.
”Tilasin pannukakut sinulle...” Susan sanoi hiljaa ja kurotti kätensä pöydän yli puristaen kämmentäni.
”Kiitos.” Vastasin tuijottaen tyhjänä ikkunasta ulos.
”Bryce, mitä oikein tapahtui?” John kysyi äkkiä.
”En tiedä John. Me vain emme ole... Minä en ole... tarpeeksi.” Vastasin ja nousin pöydästä. ”Käyn vessassa...” Selitin takellellen ja kiiruhdin ravintolan perälle.

Päästyäni naistenvessaan nojasin voipuneena lavuaarinreunaan. Katsoin itseäni peilistä. Hoin itselleni kuinka minun pitäisi koota itseni, mutta kuulin päässäni vain Nathanielin sanat ”Rakastan sinua, ja siksi tämä on välttämätöntä”. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskilleni. Se siitä itsehillinnästä, olin se tyttö, joka itkee menetetyn rakkaansa perään. Olin se heikko tyttö, joka musertui heti kun poikaystävä jättää. Hetken kuluttua tajusin, että minun oli ehdittävä luennolle. Huuhtelin kasvojani ja korjasin meikkini, mutta zombiesilmistäni näki minun itkeneen. Astelin kuitenkin pää pystyssä takaisein pöytäämme ja istuin alas haarukoimaan haalenneita pannukakkujani ja jumaan lähes kylmää kahviani. Susan katsoi minuun huolestuneena muttei sanonut mitään.

”Maksoin laskusi. Meillä on puoli tuntia aikaa.” John sanoi hiljaa. Nyökkäsin hänelle nostamatta katsettani lautasesta. Söin pannukakkuni maistamatta mitään ja kävelin ajatuksiini vaipuneena Susanin perässä kirjallisuuden luennolle.

Tuijotin ikkunasta ulos vesinorojen valuessa sen pintaa pitkin. Tunsin kuinka puhelimeni tärisi taskussani. Kaivoin sen esiin hitaasti ja toivoin salaa, että viesti olisi Nathanielilta. Pettyneenä laitoin kuitenkin puhelimen pois huomatesani viestin olevan Danielilta. Hän pyysi minua toimitukseen heti kun päivän luentoni olisivat ohi. Naputin yksisanaisen vastauksen ja huokasin syvään. Havahduin ajatuksistani Susanin tökätessä minua kyynerpäällä kylkeen.

”Esseetehtävä.” Hän suhahti.
”Ah, kiitos...” Vastasin hajamielisesti ja yritin keskittyä kuuntelemaan ohjeita. Kirjotin ohjeet ylös ja tungin luentolehtiöni laukkuuni.
”Minne olet menossa?” Susan kysyi laahustaessani ulos luentosalista.
”Toimitukseen... Daniel haluaa nähdä minut.” Vastasin ja hän nyökkäsi. Katsoin kelloa; olin istunut neljä tuntia hiljaa paikallani tuijottaen ikkunasta ulos. Kävelin mitään ajattelematta kahvilaan ja tunsin kuinka muistojen aalto pyyhkäisi ylitseni. Käännyin salamana takaisin ja suunnistin kulkuni kurkkua kuristaen suoraan toimitukseen. Avasin samean lasioven ja astuin sisälle tunkkaiseen huoneeseen. Daniel lähti oitis tulemaan minua kohti.

”Hyvä kun tulit heti Bryce. Tarvitsemme uuden idean, palstan itseasiassa lehteen ja sinä saat alkaa kirjoittamaan sitä.” Hän sanoi ja viittasi minut mukaansa. Seurasin häntä typertyneenä.
”Minä... en...” Aloitin, mutta hän keskeytti vastalauseeni oitis.
”Et niin. Vielä. Haluan palstan olevan helposti lähestyttävä. Intensiivinen ja vangitseva. Palstatilaa noin 2000 merkkiä.” Daniel jatkoi ohjeistustaan. ”Aikaa viikko, kysyttävää?”
”Ei... Siis, kiitos...” Änkytin vastaukseksi.
”Oletko kunnossa? Vaikutat poissaolevalta...” Hän kysyi äkkiä.
”Olen...kunnossa siis. Hieman henkilökohtaisia juttuja...” Vastasin hymyillen väkinäisesti.
”Hienoa. Selvinnet tehtävästä? Luotan sinuun neiti Shelley.” Hän sanoi katsoen minua edelleen arvioivasti. Lähdin toimituksesta typertyneenä; minulal ei ollut harmainta aavistusta mistä kirjoittaisin. Sisälläni vellova tuska ja ahdistus olivat ainoat tunteet, joita osasin kuvailla. Päätin kaivaa esille päiväkirjani; minun oli pakko saada purkaa ajatuksiani, sillä en voinut puhua Nathanielista, ainakaan vielä.

Viikko valui loppuun tylsiä uriaan. Pidin itseni kiireisenä kirjallisuuden esseen sekä Danielin antaman artikkelitehtävän parissa. Olin kirjoittanut viisi erilaista aloitusta, mutta hylännyt ne kaikki. Aika alkoi käydä vähiin ja epätoivo valtasi mieleni. Kirjoitin jälleen päiväkirjaani, kun tajusin äkkiä, että voisin valjastaa päiväkirjani artikkelia varten. Napsautin kirjan kiinni ja siirryin kannettavani ääreen. Kirjoitin ajatuksiani muutaman lauseen verran ja päätin nimetä palstani tylsästi ”Rakas päiväkirja”. Vihdoinkin sain purettua ajatuksiani ja sitä kautta sain pidettyä itseni kutakuinkin kasassa. Varoin mainitsemasta Nathanielia tai hänen salaisuuttaan palstallani, mutta kävin läpi koko tunnekuohun ehkä turhankin yksityiskohtaisesti. Olin kirjoittanut kutakuinkin kolmen artikkelin verran tekstiä, kun päätin että laittaisin koko kirjoitelmani Danielille tuomittavaksi. Sunnuntai-iltana sain vihdoin artikkelini lähetettyä ja esseeni printattua kellon lähennellessä puolta yötä. Tassuttelin hiljaa olohuoneen poikki kylpyhuoneeseen ja sujahdin yöpaitaani. Muistin kuinka olin pitänyt yöpaitaa jouluna Durhamissa. Jouluna, jonka olin saanut viettää Nathanielin kanssa. Katsoin peiliin ja näin kristalliriipukseni; se oli kaunis ja edelleen siinä. Puristin sen käteeni ja huokasin syvään, tuo kylmä lumihiutale sentään olisi ikuinen.

Sammutin valot kylpyhuoneesta ja tassuttelin takaisin huoneeseeni ja kaivauduin peittojeni alle saamatta kuitenkaan unta. Pohdin mielessäni jälleen syitä siihen, miksi Nathaniel oli lähtenyt. Tiesin syyn olevan viikossa, joka tapahtumia en yksinkertaisesti kyennyt muistamaan. Sytytin pöytävaloni ja katsoin kelloa: 2.25. Huokasin ja rojahdin takaisin sänkyyn. En voinut maata enää aloillani, vaan päätin lähteä ulos. Tiesin olevani kuollut aamulla, mutta en jaksanut välittää. Puin nopeasti farkut jalkaani ja kiskoin hupparin yöpaitani päälle. Hiippailin hiljaa eteiseen ja otin kengät sekä takkini kainalooni avatessani oven. Laitoin kengät jalkaan vasta käytävässä. Ulkoilma tuntui virkistävältä kasvoillani kun juoksin kampuksen halki tien laitaan; tarvitsin taksin. Hetken kuluttua näinkin auton keltaisine kattosignaaleineen kaasuttavan mutkan takaa, pysäytin sen kädenheilautuksella.

”Neiti lähdössä viihteelle tähän aikaan vielä? Minnepäin sitä ollaan menossa?” Taksikuski kysyi rynnistäessäni avaamaan taksin ovea.
”Bourington Street 6” Henkäisin ja rojahdin takapenkille.
”Selvä.” Kuski vastasi vilkaisten minua peruutuspeilistään.

Hän ajoi märkää tietä kovaa vauhtia kohti tuttua katua. Minua oli pyydetty menemästä sinne, en silti voinut olla tarkistamatta asiaa itse. Pieni osa minusta toivoi, että olisin väärässä, pieni osa minusta toivoi, että löytäisin musta Chevrolet Camaron tuon kauniin kivitalon pihasta. Pidätin hengitystäni nähdessäni tutun jylhän kivitalon edessäni. Pyysin taksikuskia jättämään minut kadun varteen ja sulloin ryppyisen setelin hänen käteensä. Hän kiitti ja katsoi minua säälivä ilme kasvoillaan. Nielaisin astuessani kadun yli pihaan; se oli tyhjä. Ovi aukesi kuin itsestään tarttuessani takorautaiseen ovenkahvaaan. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Hän oli todella poissa. Astelin hiljaa portaat ylös ja edelleen ullakolle, hänen ovensa oli auki. Huone oli täsmälleen samanlainen kuin ennenkin, mikään ei ollut muuttunut. Pöydällä lojui Daily Tar Heelin numero, jossa oli ensimmäinen artikkelini; artikkeli, jota kirjoitimme yhdessä. Huomasin, että kuvaani ei enää ollut, paikalla oli reikä. Hän oli ottanut kuvani talteen. Tunsin kyynelten puristavan jälleen kurkkuani. Eikö tämä itkeminen loppunut koskaan, eikö tämän kammottavan tunteen tilalle voisi tulla muuta? Eikö kaipuun tilalla voisi olla vaikka vihaa tai ihan vain tyhjää? Päässäni hakkasi tuhat pientä ääntä, joista yksikään ei antanut minulle lupaa unohtaa. Käperryin hänen sängylleen kyynelten valuessa solkenaan poskiani. Tunsin kuinka väsymys vei lopulta voiton.

Heräsin auringon kalpean valon suodattuessa kaihdinten välistä. Katselin hetken ympärilleni, kunnes muistin missä olin.

”Hemmetin hemmetti!” Manasin ääneen ja haroin hiukseni sotkuiseen nyyttiin.

Ryntäsin paniikissa alakertaan ja nappasin takkini portaiden juurelta. Myöhästyisin luennolta. Juoksin paniikinomaisesti kadun päähän bussipysäkille. Eräs vanha nainen tuijotti minua kummissaan, kun kavoin vapisevin käsin taskustani kolikoita, ne riittivät juuri ja juuri bussilippuun takaisin kampukselle.