Neljäs luku: Elokuvia ja paljastuksia

Tarina jatkuu...
_____________
Neljäs luku: Elokuvia ja paljastuksia

Olin täysin uppoutunut taustatutkimukseeni enkä huomannut lainkaan, kuinka vastapäiseen tuoliini ilmestyi hahmo.
”Hei neiti toimittaja.” Tuttu, pehmeä ääni sanoi. Nostin katseeni ja huomasin tuijottavani Nathanielin syvänruskeisiin silmiin.
”Hei.” Vastasin hymyillen ilahtuneesti. ”Päätit ilmestyä paikalle.” Huomautin muistaen hänen edellisillan lupauksensa.
”Kuten lupasin.” Hän vastasi hymyillen.
”Mistä tiesit, missä olen?” Kysyin kasatessani kirjoja pienempään tilaan.
”Tiedän sinusta yhtä ja toista. Kuten sen, että pidät Bram Stokerin Draculasta.” Nathaniel vastasi arvoituksellisesti hymyillen.
”Öh... Pidän, mutta miten se liittyy tähän?” Kysyin hieman ärsyyntyneenä.
”Siten, että voisimme karata täältä talolleni katsomaan elokuvaa.” Nathaniel vastasi ja kiersi taakseni siirtäen kannettavani pois käsistäni.
”Ihan oikeasti, tuo artikkeli pitää saada valmiiksi! En voi lähteä nyt mihinkään!” Huudahdin ja nappasin koneeni takaisin.
”Ehdimme katsoa sitä kyllä vielä, menemmekö?” Hän vastasi suostutellen ja hymyili vastustamatonta hymyään.
”Äh, tuo on ilkeää.” Puuskahdin antaen periksi.
”Et tiedäkään...” Nathaniel vastasi hymyillen ja auttoi minua pakkaamaan tavarat laukkuuni.

Lähdimme hiljaisesta kirjastosta kohti ulko-ovia Nathanielin pitäessä minulle ovia auki. Kuulin takaani jupinaa; Evelyn seisoi pahansuopa ilme kasvoillaan käytävällä muutaman toisvuosikurssilaisen kanssa. Nathaniel ei vaivautunut vilkaisemaan hänen suuntaansa ja minun oli vaikea peittää hymyäni. Evelyn-rukka, ensimmäinen miespuolinen henkilö, joka täysin ohitti hänet. Nathaniel ohjasi minut Chevroletilleen ja avasi herrasmiesmäisesti minulle oven. Hymyilin hänelle kiitokseksi. Ajoimme kovaa vauhtia kohti Bourington Streetiä, auton stereoista tulvi jälleen Kings Of Leonia ja hyräilin itsekseni musiikin tahtiin. Nathaniel katsoi minuun ja kohotti merkitsevästi kulmiaan.

”Et taidakaan olla minulle käärmeissäsi, kun varastin sinut mukaani kirjastolta?” Hän sanoi huvittuneena.
”Hmm, osaan tarvittaessa antaa periksi.” Totesin nauraen ja katsoin hänen syvänruskeisiin silmiinsä. Hän ei kääntänyt katsettaan pois, vaan tuijotti takaisin.
”Silmäsi ovat kauniit. Kuin öiset tähtitaivaat.” Hän totesi äkkiä.
”Oh... Kiitos.” Henkäisin ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Nathaniel naurahti ja pysäytti auton vaalean 1920-luvulta peräisin olevan kivitalon pihaan.

Piha oli avara ja valaistu, ohut lumikerros peitti kartiotuijia, jotka reunustivat hyvinhoidettua pihaa. Nathaniel johdatti minut kivetettyä pihatietä pitkin etuovelle. Huomasin vasta nyt jykevän tammipuisen oven, jonka kuvioitu pinta kiilsi kostean lumen kastelemana. Talo oli kaunis, mitä muuta Nathanielin kaltaiselta henkilöltä saattoi odottaa, olihan hän itsekin henkeäsalpaavan komea. Hän avasi oven äänettömästi ja johdatti minut sisään. Sen sijaan, että olisimme menneet aulasta kirjastomaiseen olohuoneeseen, hän johdattikin minut portaiden alla sijaitsevalle ovelle. Katsahdin häneen ihmetellen ja hän hymyili minulle rohkaisevasti. Astuimme ovesta portaisiin, jotka veivät hämärään kellaritilaan. Nathaniel sytytti valot. Henkäisin hämmentyneenä; kellari oli sisustettu lämminsävyisillä väreillä ja sen takaseinää peitti suuri valkokangas. Valkokankaan edessä oli kaksi riviä isoa nahkaverhoiltua sohvaa. Valkokankaan sivuilla oli verenpunaista samettia olevat verhot, aivan kuin elokuvateatterissa. Huomasin, että lattiaakin peitti pehmeä punainen kokolattiamatto.

”Sanoinhan, että menemme katsomaan elokuvaa.” Nathaniel sanoi omahyväisesti hymyillen.
”Elokuvateatteri?” Kysyin ja puistin päätäni nauraen. ”Nathaniel Astor, kuinka monta yllätystä aiot vielä järjestää?” Jatkoin ja istahdin ensimmäisen rivin muhkealle sohvalle. Nathaniel hymyili ja käynnisti kaukosäätimellä kattoon asennetun datatykin.
”Bram Stokeria neidille, olkaa hyvä.” Hän sanoi virnistäen ja istuutui viereeni heittäen kätensä selkänojalle. Katsoimme elokuvaa hiljaisuuden vallitessa, kunnes koin vastustamatonta halua nojautua lähemmäs tuota täydellistä olentoa vieressäni. Hivuttauduin vaivihkaa lähemmäs ja tunsin kuinka hän jännittyi. Katsahdin nopeasti hänen kasvoihinsa ja näin hänen sulkeneen silmänsä ja rypistävän kulmiaan. Emmin hetken, mutta en uskaltanut liikkua.

”Bryce... Tuota... Meidän pitäisi ehkä jutella...” Nathaniel kuiskasi hampaidensa välistä.
”Odota, haen ensin juomista.” Sanoin ja pomppasin ylös hänen vierestään suunnistaen kohti kahta suurta jääkaappia, jotka olin huomannut portaiden vieressä.
”Bryce, ei älä...!” Nathaniel huudahti, mutta myöhässä, olin jo kiskaissut kaapin oven auki. Seisoin typertyneenä jääkaapin ovella ja tuijotin kaappiin. Samassa tunsin Nathanielin vieressäni ja hän läimäytti kaapin kiinni sanaakaan sanomatta. Hänen ilmeensä oli villi ja kireä.
”Juomista... Sinä... Miksi... Nathaniel?” Sokelsin kauhuissani. Hän ei vastannut, vaan tarttui minua kädestä ja talutti minut takaisin sohvalle.
”Niin... Et tajua kuinka vaarassa olet!” Nathaniel kuiskasi kireällä äänellä. ”Se mitä näit on jotain, mitä kukaan ei koskaan saa tietää. Katso elokuvaa Bryce, katso mitä näet!” Hän jatkoi kiihtyneenä ja käänsi kasvoni kohti valkokangasta. Katsoin typertyneenä, kuinka Gary Oldman, kreivi Dracula, kumartui Lucyn ylle ja iski terävät kulmahampaansa tämän kaulaan imien hänen vertaan. Käänsin kasvoni Nathanieliin epäuskoisena.
”Sinä siis... Miten...” Nieleskelin hämmentyneenä.
”Minä olen 98 -vuotias vampyyri!” Nathaniel puuskahti ja nousi ylös sohvalta. ”Ja kyllä, J.J. On myös vampyyri, luojani. Hän on täsmälleen se sama John Jacob Astor, jonka uskottiin kuolleen Titanicin upotessa 1912. Me elämme ihmisverellä Bryce.” Hän jatkoi kiihtyneenä. Kuuntelin häntä typertyneenä. En tiennyt uskoako Nathanielin tarinaa vai juostako pakoon kauhun vallassa. Jälkimmäisen mahdollisuus oli mennyt jo aikaa sitten, sillä olin jähmettynyt paikalleni. Nielaisin ja pudistin päätäni.
”Sinä siis olet vampyyri?” Kysyin kuiskaten ja jatkoin hänen nyökätessä vastaukseksi: ”Miten voit olla tässä iskemättä hampaitasi kurkkuuni? Miten voit käydä koulua? Miksi et nuku arkussa päivisin, miten voit liikkua auringonvalossa?” Kysymykset tulvivat huuliltani ennenkuin ehdin ajatella tarkemmin mitä sanoin. Nathaniel naurahti.
”Suurin osa legendoista on pelkkää tarua, taikauskoa. Voin liikkua auringossa, mutta en tee sitä mielelläni, sillä silmämme eivät kestä auringonvaloa ja valossa ihomme on läpikuultavan valkoinen, joka herättäisi liikaa huomiota. En nuku laisinkaan, sillä en kykene vaipumaan uneen, joten arkku ei ole oleellinen. En voi astua sisään ihmisen kotiin ilman erillistä kutsua tai pyyntöä, siksi en tullut suoraan sisään huoneeseesi tässä taannoin. Ja syy, miksi en ole yrittänyt tappaa sinua, onkin myös itseäni askarruttava seikka.” Hän selitti tutkien ilmettäni ja jatkoi sitten: ”Elämme lahjoitetulla verellä, sillä, jota näit varastoituna tuohon jääkaappiin. Sinun ei pitänyt nähdä sitä, sinun ei pitänyt saada tietää, mutta koska en voi vastustaa seuraasi enkä halua olla ilman sinua, paljastuminen oli vääjäämätöntä ennemmin tai myöhemmin.”
”Minä... en... tiedä mitä ajatella...” Sain sokellettua nieleskellen.
”Ei sinun tarvitse ajatella juuri nyt mitään, toivon vain, että luotat siihen etten satuta sinua.” Nathaniel henkäisi ja kosketti poskeani.
”Si-sinä siis haluat olla kanssani?” Sain sanotuksi väristen hänen kosketuksensa alla.
”Haluan. En ole tuntenut näin vuosikymmeniin. Minusta tuntuu, että olen rakastunut sinuun Bryce Marcilla Shelley.” Hän vastasi istuutuen viereeni katse yhä kasvoissani.

Hitaasti hän kumartui lähemmäs ja hänen huulensa koskettivat omiani. Vastasin suudelmaan empimättä ja yllätyksekseni hän kietoi kylmät kivikovat käsivartensa ympärilleni vetäen minua lähemmäksi. Pidätin hengitystäni ja hän hellitti otteensa.

”Anteeksi, en kai satuttanut sinua?” Hän kysyi säikähtäneenä.
”E-e-et. Olin vain... hämmentynyt.” Vastasin takellellen. Totta puhuen pelkäsin hetken hänen upottavan hampaansa kaulaani ja imevän minut kuiviin.
”Sinä pelkäät.” Nathaniel totesi vakavana ja vetäytyi kauemmas.
”En oikein tiedä mitä ajatella, tai...” Tunnustin vaikeana. Hän ei vastannut, vaan nousi seisomaan ja asteli portaita kohti.
”Vien sinut takaisin asuntolaan.” Hän sanoi silmissään tulkitsematon ilme.
”Ei! Mitä... Anna minulle hetki.” Sain huudahdettua. Olin joko pahimman sortin masokisti tai pidin vaarallisesta elämästä, mutta tosiasiassa en halunnut lähteä mihinkään. Pääni oli pyörällä, mutta en halunnut lähteä Nathanielin luota.
”Haluan koota ajatukseni, ole kiltti... jäädään...” Pyysin ja hän asteli hitaasti empien luokseni.
”Saat niin kauan aikaa kuin tarvitset. Olen pahoillani, jos pelästytin sinut.” Hän kuiskasi ääni käheänä.

Nousin sohvalta ja astelin kellarin toisella puolella sijaitsevan biljardipöydän luokse, nojasin siihen ajatuksiani kooten. Päässäni vilisi kauhutarinoita vampyyreista ja muista verta imevistä hirviöistä. En voinut uskoa, että tuo täydellisen ihana olento oli jotain niin demonista.

”Sinä siis olet 98-vuotias... Olet syntynyt 1911?” Kysyin hiljaa hetken kuluttua.
”Niin... Makasin Hillingdonin sairaalassa keuhkokuumeessa, kun J.J. Löysi minut ja muutti minut vampyyriksi. Olin tuolloin 19-vuotias.” Hän vastasi yhtä hiljaisella äänellä.
”Sinä... sinä siis et juo ihmisten verta?” Jatkoin kyselyäni nieleskellen.
”Kyllä ja ei. Elämme luovutetulla verellä... J.J:llä on suhteita veripankkiin.” Nathaniel vastasi katsoen poispäin ja jatkoi sitten: ”En ole koskaan juonut ihmisestä, en ole koskaan tappanut ketään. J.J. Taasen tappoi minut saadakseen itselleen kumppanin, kuten hänen luojansa toivoi, hän ei kuitenkaan kyennyt käymään täysissä elämänvoimissaan olevan ihmisen kimppuun, vaan hän valitsi henkitoreissaan makaavan uhrin... Tosin myöhemmin hän tappoi muutaman höynähtäneen gootin Schwarzwaldissa...”

Mietin kuumeisesti kuulemaani ja olin oikeastaan helpottunut etten ollut tavannut J.J. Astoria sen lähemmin. Katsoin Nathanielin vilpittömiin tummiin silmiin ja tunsin saman liekin sisälläni kuin aiemminkin; Hän oli rakastunut minuun, tuo jumalainen hirviö oli rakastunut minuun. Astuin epäröiden askeleen eteenpäin. Hän ei liikkunut, vaan odotti minun tekevän siirtoni. En kyennyt vastustamaan tunteitani enää, vaan heittäydyin hänen kaulaansa suudellen häntä intohimoisesti. Hän vastasi hyökkäykseeni yhtä ahnaasti. Hitaasti hän johdatti meidät takaisin sohvalle ja kiepautti minut syliinsä. Istuimme sylikkäin huohottaen. Äkillinen tunnepurkaus alkoi laantua ja minua huimasi.

”Mitä ajattelet?” Nathaniel kysyi hivellen selkääni.
”En oikeastaan mitään ja toisaalta omaa elämääni, kuinka helposti se olisi katkolla. Kuitenkin minun on myönnettävä, että halusin sinua ja sinut ensimmäisestä kerrasta lähtien kun törmäsimme kahvilassa.” Tunnustin hänelle hymyillen.
”Hmm, tuo on helpottavaa kuulla.” Hän mumisi painaen kasvonsa rintaani vasten.
”Eikö sinun ole hankalaa olla näin lähellä? Etkö tunne houkutusta iskeä hampaitasi ihooni?” Kysyin äkkiä.
”Kurkkuni on tulessa jatkuvasti ihmisten lähellä, mutta en kykenisi koskaan juomaan ihmisestä, olen liiaksi ihminen siinä mielessä.” Hän vastasi ja puraisi hellästi korvastani. Naurahdin hermostuneena ja tunsin samalla sisälläni kytevän liekin saavan jälleen eloa.

En voinut käsittää olevani tuon jumalaisen olennon käsivarsilla tietäen, että hänkin tunsi samoin minua kohtaan. Tunsin hänen kovan kylmän vartalonsa omaani vasten ja aloin tahtomattani tutista kylmästä. Nathaniel huomasi sen ja siirsi minut hellästi viereensä sohvalle irroittamatta kättään hartioiltani.

”Katsotaanko Bram Stokerin versio hirviöistä loppuun?” Hän kysyi nauraen. Nyökkäsin hiljaa ja käperryin mukavammin hänen viileään kainaloonsa. ”Ethän vain palellu siihen?” Hän kysyi varmistaen ja oli nousemassa ylös.
”En!” Huudahdin tarttuen hänen käteensä. En halunnut hänen liikkuvan senttiäkään kauemmas minusta.

Katselimme elokuvan loppuun hiljaisuuden vallitessa, vaikka tuskin tajusin elokuvasta yhtikäs mitään, sillä en voinut lakata vilkuilemasta tuota täydellistä miestä, jonka kainalossa istuin. Mietin myös mitä kertoisin Susanille tai muille ystävilleni. En voisi kertoa totuutta, joten päätin pysyä toistaiseksi hiljaa ja katsoa mitä tuleman piti. Elokuvan loputtua Nathaniel nousi ja veti minut mukanaan ylös syleillen minua hellästi.

”Meillä olisi yksi artikkeli kirjoitettavana.” Hän kuiskasi käheästi korvaani. Katsoin hänen syvänruskeisiin silmiinsä ja nyökkäsin.
”Haluaisin nähdä loputkin tästä salaisuuksien talosta.” Vastasin ja hän nauroi.

Lyhyen esittelykierroksen jälkeen Nathaniel vei minut ullakkohuoneeseensa ja ryhdyimme työstämään artikkelia hänen isästään ja joulutanssiaisista. Nauroimme yhdessä sattumuksille, joista vaikeneminen yliopistolehdelle oli hieman hankalaa, kun päätoimittaja halusi syväluotaavan artikkelin. Kello lähenteli puolta yötä, kun lopettelimme. Nousin ylös pöydän äärestä ja venyttelin. Nathaniel katseli minua hetken ja nappasi minut syleilyynsä.

”Olet vastustamattoman seksikäs Bryce Shelley, tiesitkö sen?” Hän kähisi kaulaani vasten.
”Itse olet vastustamattoman jumalainen ja teet kotiinlähdöstäni hyvin hankalaa.” Nauroin ja kiemurtelin pois hänen otteestaan.
”Jää. Voit nukkua sängyssäni.” Hän henkäisi vakava ilme kasvoillaan.
”Oletko tosissasi? Minulla on mukanani vain nämä vaatteet ja...” Takeltelin vastalauseeksi, mutta tunsin kuitenkin vastarintani murtuvan hänen polttavan katseensa alla.
”Hmm... Odota tässä.” Nathaniel sanoi ja vilahti ulos huoneesta. Ihmettelin mihin hän katosi, mutta aloin silti kasaaman tavaroitani laukkuun. Hetken kuluttua hän olikin jo takaisin.
”Mitä sinä...” Aloitin, mutta lauseeni keskeytyi, kun huomasin mitä Nathaniel kantoi kädessään. Hänellä oli mukanaan putkikassini, josta pilkotti farkkujeni lahje.
”Se osa myyttiä pitää paikkaansa, että osaamme liikkua nopeasti ja huomaamatta.” Hän vastasi huvittuneena äänettömään ihmetykseeni. Otin kassin häneltä ja katsoin tarkemmin sen sisältöä: Mukana olivat myös henkilökohtaiset tavarani, vihreä-ruskea raidallinen paitani, meikkini sekä puhtaat alusvaatteet.

”Hmph, käväisit sitten alusvaatelaatikollani.” Totesin tuohtuneena.
”Oikein mukava visiitti olikin.” Hän vastasi hymyillen vihjailevasti.
”Hmph... Miehet!” Puuskahdin, voimatta kuitenkaan peittää hymyäni.
”Tämä oli ainoa keino, jolla saisin sinut jäämään...” Nathaniel sanoi muka anteeksipyytävästi.
”Olisit saanut minut jäämään jokatapauksessa.” Vastasin nauraen ja kaivoin puhelimeni esiin selittäen: ”Minun on ilmoitettava Susanille, jotta hän ei hypi seinille.” Nathaniel nyökkäsi ja istahti sängylle. Susan piinasi minua kysymyksillä muutaman viestin verran, mutta lopetti sitten, kun lupasin antaa selonteon pikimiten palattuani takaisin asuntolaan.

Ilta sujui suurimmaksi osaksi päässäni pyörivien kysymysten voimin ja toisiamme syleillen. Nathaniel makasi sängyllä vieressäni ja pyöritteli hiuskiekuroitani sormissaan. Olin väsynyt ja nukahdinkin miltei heti hänen kainaloonsa.

Uneksin Nathanielista ja herätessäni kuvittelin nukkuvani yhä. Yllätyin melkoisesti löytäessäni hänet edelleen viereltäni unista olemustani katsellen. Haukottelin makeasti ja haroin hiuksiani, olin nukkunut aivan käsittämättömän hyvin.

”Uhm, huomenta.” Toivotin hymyillen vieressäni makaavalle olennolle.
”Huomenta kaunis.” Nathaniel vastasi ja suuteli nenänpäätäni.
”Oh, käsittämätön nälkä.” Vastasin vatsani säestämänä.
”Saisiko olla aamiainen sänkyyn, vai ollaanko kapinallisia ja mennään Bear Rockiin aamiaiselle?” Hän kysyi hivellen käsivarttani.
”Hmm... Bear Rock. Käyn nopeasti suihkussa.” Vastasin ja kampesin itseni ylös sängyltä ja tassuttelin kylpyhuoneeseen. Nathanielin katse seurasi selkääni.
”Mmm... niin seksikäs...” Hän mumisi itsekseen. Naurahdin ja hymyilin hänelle olkani yli. Annoin suihkuveden soljua ylleni hitaasti nauttien lämpimästä vedestä. Äkkiä tunsin kylmät kädet ympärilläni ja huulet niskassani. Käännähdin ympäri hämmentyneenä.
”En kuullut tuloasi, senkin rontti!” Henkäisin moittivasti, mutta kiedoin käteni hänen kaulaansa.
”Hmmm, tuo lämpö tuntuu aivan uskomattoman hyvältä.” Hän huokasi ja suuteli minua ahnaasti. Hänen etsivät kätensä levittivät saippuaa selälleni ja pakaroilleni ja lopulta rinnoilleni. Ynähdin kuin vastaukseksi hänen viileälle kosketukselleen. Kuulin hänen hengityksensä rahisevan raskaana vasten märkiä hiuksiani. Päätin, että en koettelisi hänen itsehillintäänsä enempää... Vielä.
”Enköhän ole jo tarpeeksi puhdas.” Käännyin nauraen Nathanieliin päin, joka katseli minua huulet raollaan silmät kiiluen. Nielaisin ja suljin hanan takanani. Hän kokosi itsensä nielaisten ja vastasi:
”Olet oikeassa, kuolet nälkään tai... niin...ennenkuin pääsemme pois täältä. Jätän sinut kuivattelemaan rauhassa.” Hän sanoi kakistellen ja katosi takaisin suihkuverhon taakse ja edelleen huoneeseen. Tuijotin hetken hänen peräänsä, kunnes vatsani muistutti olemassa olostaan. Pesin nopeasti hiukseni ja loikin pyyhkeeseen kietoutuneena huoneeseen. Nathaniel nojasi rennosti sohvan selkänojaan ja katseli minua vieno hymy huulillaan. Hän oli pukenut ylleen tummansinisen rennon kauluspaidan ja mustat farkut. Hän näytti kuollettavan hyvältä, mietin kuumeisesti kuinka ikinä selviäisimme Bear Rockiin hänen näyttäessä tuolta ja katsoessa minua silmät palaen. Pudistelin päätäni ja kiiruhdin kaivamaan kassiani.

Saavuimme Bear Rockiin kellon näyttäessä puolta yhtä. Aamutoimissa oli kestänyt kauemmin kuin odotin. Tai no, mitä voisi odottaa vampyyrilta, jonka seurassa aika menettää merkityksensä ja tunsin itseni naispedoksi, joka janosi häntä joka hetki. Ainoa lohduttava asia tässä oli, että hän tunsi samoin, tosin janoaminen saattoi johtua eri syystä. Astelimme vierekkäin Bear Rockin ovesta sisään ja syliini ryntäsi innosta puhkuva Susan.

”Bryce!” Hän henkäisi.
”Öhm, niin? Mistä moinen ryntäys?” Kysyin epäluuloisena ja mulkoilin häntä varoittavasti. Samassa Susanin katse kiinnittyi komeaan seuralaiseeni. Nathaniel väläytti hymynsä ja esitteli itsensä.
”Olet kaiketi Brycen asuintoveri? Olen Nathaniel.” Hän sanoi tummalla pehmeällä äänellään ja sai Susanin punastumaan. Naurahdin ja talutin Susanin tiskille tilaamaan ruokaa.
”Jos syödään ensin ja jutellaan sitten.” Sanoin hänelle hymyillen merkitsevästi. Nathaniel seurasi perässämme ja pysähtyi taakseni. Tunsin hänen hipaisunsa hiuksissani ja tuoksun leijailevan tajuntaani.
”Jos minä tarjoan?” Hän sanoi ja astui ohitseni tiskille. ”Mitäs neideille saisi olla?” Hän kysyi huvittuneena Susanin pälyillessä häntä ruokalistan lomassa.
”Mustikkapannareita ja...” Henkäisin Nathanielin jatkaessa
”Tuplalatte? Tulossa, entäpä sinulle neiti Hughes?” Hän kysyi huvittuneena kääntäen katseensa Susaniin.
”Hmm... Errh... Tuota... Taidan ottaa juusto-omeletin ja espresson. Pääni on hieman kipeä ja espresso saattaisi piristää. Kiitos!” Hän papatti ja sulki ruokalistan hymyillen.

Tälläkään kertaa Nathaniel ei tilannut itselleen mitään. Susan katseli sivusta, kuinka hän saatteli minut istumaan ja katosi hakemaan päivän lehteä lehtitelineestä. Katselin Nathanielin perään ja mietin missä vaiheessa hänen olonsa kävisi sietämättömäksi ja hänen täytyisi ravita ruumiinsa B negatiivisella tai muulla vastaavalla ihmisruumiin suonenssisäisellä nesteellä.

”Bryce!” Susan sähähti Nathanielin poistuessa.
”Noh?” Kysyin hieman ärtyneenä ja käänsi katseeni ystävääni.
”Miten sinä... tai siis, KERRO HETI KAIKKI!” Hän huudahti tarpeettoman kovaa.
”Shhhh, Susan! Hiljempaa... Hänellä... tai siis hän kuulee kun kailotat tuolla tavalla.” Sähähdin takaisin. Vilkaisin Nathanielin selkää ja näin hänen hartioidensa nytkähtävän. Hän oli kuullut ja pidätteli nyt naurua. Tunsin oloni teini-ikäiseksi.
”Kerro nyt sitten jotain!” Susan vaati. Samassa Nathaniel ilmestyi istumaan viereeni vastaten Susanin kysymykseen.
”Tapasimme kirjastossa ja tarjouduin auttamaan Bryceä isääni koskevassa artikkelissa.” Hän selitti hyvin normaalilla äänellä ilmekään värähtämättä.
”Ah...” Susan änkytti hieman häveten.
”Ja kyllä, ystävättäresi on erittäin viehättävä ja aiomme nähdä uudelleen.” Nathaniel jatkoi ja virnisti kiusoitellen. Mulkaisin häntä muka varoittavasti, mutta en voinut olla hymyilemättä Susanille, joka hymyili nyt tietävän näköisenä.

Ruokamme saapui juuri oikeaan aikaan ja pääsin piinapenkistä. Keskityin pannukakkujeni tuhoamiseen Nathanielin lukiessa lehteä toinen käsivarsi viileänä selkänojallani. Susan ei kysellyt enempää, vaan jutusteli normaaliin tapaan ihan kuin olisimme kahdestaan. Hän pälätti silmät loistaen Fredistä, johon oli törmännyt vahingossa tullessaan liikuntahalleilta cheerleading-harjoituksistaan. Muistin itse juuri sillä hetkellä, etten ollut ehtinyt tanssitreeneihin kahteen viikkoon. Vahinko pitäisi ottaa takaisin ennen joulua. Keskustelumme kääntyi joululahjoihin ja pohdimme kuumeisesti, mitä Susan voisi ostaa kaksoisveljelleen Brennanille, vaikka tosiasiassa mietin Nathanielin lahjaa. Syötyämme lähdimme yhdessä ravintolasta ulos ja Nathaniel saattoi meidät asuntolalle. Susan pujahti sisään ja jätti meidät kahden. Nathaniel kuitenkin pysähtyi ovellemme ja katsoi minua hetken.

”Tuletko sisään?” Kysyin empien ja tunsin kuinka levottomuuteni kasvoi. En halunnut hänen lähtevän.
”Minun pitäisi... syödä...” Hän kuiskasi hiljaa ja katsoi ohitseni huoneeseemme.
”Oh, anteeksi, en tajunnut että sinä...” Aloitin pahoitellen ja omaa lapsellisuuttani häveten. En jaksanut uskoa, että Nathaniel nyt katoaisi eikä tulisi enää takaisin.
”Ei se mitään. Minulla ei kuitenkaan ole puhelinnumeroasi, joten...” Hän jatkoi ja hymyili merkitsevästi.
”Niin no, se voisi olla kätevä. Ajattelin ettet tarvitse sitä tai siis...” Selitin nolostuneena
”En minä sentään ajatuksia lue, vaikka sellaisiakin kykyjä on nähty.” Hän naurahti hymyillen.
”Odota!” Huudahdin kiiruhtaen etsimään kynää ja paperia, kunnes tajusin, että minullahan oli ne mukanani olkalaukussani. Repäisin paperista kulman ja kirjoitin siihen numeroni. Ojensin ryppyisen paperin Nathanielille, joka tarttui käteeni vetäen minut lähelleen. Hän kumartui ylleni ja veti ilmaa sisäänsä kuin tuoksuttaen hiuksiani. Sitten hän tarttui hellästi leuastani ja käänsi kasvoni kohti omiaan ja suuteli minua. Kiersin käteni hänen kaulaansa ja suutelin ahnaasti takaisin.
”Mmmm, nähdään huomenna... kaunokainen.” Hän kuiskasi käheästi irroittaen käteni hellästi kaulaltaan.
”Varmasti!” Henkäisin ja hymyilin.

Suutelin häntä vielä kerran ja peruutin sisälle olohuoneesemme. Hän hymyili minulle häikäisevää hymyään ja katosi sitten ulos räntäsateeseen. Suljin oven itsekseni myhäillen. Raahustin huoneeseeni ja kaivoin koneeni laukusta; sähköpostissani oli hieman uhkaavan oloinen viesti päätoimittaja Daniel Petersonilta. Kirjoitin nopeasti vastauksen ja liitin mukaan Nathanielin kanssa tekemämme artikkelin hänen isästään ja joulutanssiaisista. Urakka oli ohi. Nyt saatoin keskittyä unelmien mieheeni ja siihen, mitä hänelle voisi ostaa joululahjaksi, sillä hänellä taatusti oli jo kaikkea.

------------------- Jatkuu!----------------

Mukavaa joulunodotusta! ;)

Kolmas luku: Joulutanssiaiset

Kolmas luku: Joulutanssiaiset


Hermoilin etukäteen, kuinka selviäisin tanssiaisillasta puhtaasti ”työorientoituneena”. Olin luvannut tehdä tanssiaisista jutun yliopistolehteen. Kaivoin kiireisesti pukupussin esille ahtaasta komerostani ja avasin sen huokaisten. Siinä se oli, äitini minulle viime keväänä ompelema satiininen iltapuku. Puku oli helmasta hieman rypyssä, joten menin yhteishuoneeseemme laittamaan silitysraudan päälle. Äitini oli ommellut puvun isäni 50-vuotisjuhliin viime keväänä ja päätin käyttää sitä talvesta huolimatta. Puku oli malliltaan vartaloa myötäilevä ja kapea. Oikeassa sivussa oli hieman polven yläpuolelle oleva halkio helpottamassa kävelyä kapeassa iltapuvussa. Leninki itsessään oli kuusenvihreä, joten korviini ripustin isältä valmistujaislahjaksi saamani mustat kyyneleenmuotoiset hematiittikorvakorut ja ranteeseeni yhteensopivan rannekorun. Nämä saivat luvan kelvata asusteiksi. Kiharapilveni olin koonnut päälaelle kuohkeaksi nutturaksi, josta riippui muutama kihara luomassa keveämmän vaikutelman. Meikin päätin tehdä klassisen mukaan, joten maalasin huuleni punaiseksi, rajasin silmäni mustalla ja ryntäsin etsimään Susanin pöydällä lojuvasta meikkipussista punaista kynsilakkaa. Mukaan otin myös lehtiötä ja kynää varten mustan kirjekuorilaukkuni. Olin tuhlannut tälläytymiseen luvattoman paljon aikaa, joten heitin harmaan villakangastakkini päälle ja ahdoin jalkaani saappaat vilkuillen seinäkelloa, joka raksutti piinaavasti. Muistin juuri ovella, että tarvitsisin myös toiset kengät, sillä saappaat eivät mitenkään sopineet iltapukuni kanssa. Naurahdin itsekseni muotianalyysilleni ja kaivoin mustat korkokenkäni kaapista. Taksi odottikin minua jo asuntolan edessä rynniessäni ulos ovista.

”Kenanin stadionille kiitos!” henkäisin taksikuskille ja kaivoin puhelimen laukustani. Susan vastasikin heti ja tiedusteli sijaintiani, sillä hän oli odottanut minua paikanpäällä jo kaksikymmentä minuuttia.
”Olet Bryce toivoton! Asumme samassa huoneistossa ja silti et ehdi mukaani minnekään.” Susan moitti nauraen.
”Anteeksi, tosiaan unohduin kirjastolle lukemaan Kiinan sananvapaudesta, enkä tajunnut, että tanssiaisiin valmistautuminen veisi näin paljon aikaa. Olit fiksu, kun kävit kampaajalla ja meikattavana eikä sinun tarvinnut väsätä kädet puuduksissa hiuksiasi.” Tuskastelin puhelimeen.
”Uhm, neiti, olemme perillä…” taksikuski keskeytti puhelumme.
”Olen siellä, nähdään kohta!” Suhahdin puhelimeen ja läpsäytin sen kiinni. Ojensin kuskille ryppyisen setelin ja kiitin kyydistä rientäen stadionin pääsisäänkäyntiä kohti.

Pääsisäänkäynnille oli tehty soihduista valopolku sinisellä pitkällä matolla höystettynä ja ovea varjosti jääpuikkomainen katos. Henkäisin syvään tuon nähdessäni ja tallensin kuvan mieleeni. Minun täytyisi pyytää Janea kuvaamaan sisäänkäynti myöhemmin. Jane oli toisen vuosikurssin opiskelija ja lehden valokuvaaja. Jane Eckhardtia ei koskaan nähnyt paikan päällä ilman kameraa, hän onnistui tallentamaan joka ikisen tilanteen ajan tasalla ja siksi Daniel luottikin aina häneen isojen juttujen tullen.

Astelin sisään stadionille ja näin muutaman ensimmäisen vuosikurssin pojan olevan palkattu töihin aulahenkilöiksi. He tervehtivät minua tärkeän näköisenä ja ottivat takkini odottaen kärsivällisesti vaihtaessani kengät. Korkokenkäni olivat korkeat ja ne jalassa olin 181 cm pitkä. Hyvä pituus kuikkia ihmisten päitten yli, naureskelin mielessäni.

”Bryce!” kuulin tutun äänen huudahtavan takaani. Käännähdin ympäri ja näin Susanin, Brennanin ja Kathlynin kiiruhtavan luokseni.
”Oletpa pitkä!” Brennan kauhisteli ”Onko sinun pakko käyttää korkokenkiä miesten läsnäollessa?” Hän kysyi kiusoitellen
”Hah, olen sinua pitempi ilman näitä kenkiäkin!” tuhahdin tuolle mukavalle pojalle hymyillen.
”Ihan totta Bryce, kuinka pitkä sinä oikeasti olet?” Kathlyn kysyi hämmentyneenä. Kathlyn oli Susanin sairaanhoitajaopiskelijaystävä ja meidän tutorimme. Hieman pyöreä silmälasipäinen Kathlyn oli pukeutunut mustaan mekkoon, jonka helma ulottui hieman hänen polviensa alapuolelle. Jalassaan hänelläkin oli korkokengät, tosin ei niin hurjilla koroilla kuin omani.
”Olen tasan 172 cm pitkä, kuten ennenkin.” Totesin kyllästyneenä Kathlynille.

Olin saanut kuulla pituudestani pienestä lähtien ja siksi oli vaivaannuttavaa kuulla siitä edelleen. Seuraavaksi varmaan minulle ehdotettaisiin liittymistä yliopiston koripallojoukkueeseen, jossa tosin olisin lyhyimmästä päästä. Vilkaisin sisälle kävellessämme peilikuvaani käytävän peileistä ja huomasin näyttäväni yllättävän hyvältä. Kuulin vierestäni ihastuneita huokauksia astuessani juhlasaliin. Sali oli kuin jääveistos ja sen takaseinää hallitsi esiintymislava. Tila ei näyttänyt lainkaan siltä samalta stadionilta, jossa Chapel Hillin urheilujoukkueet tapasivat harjoitella. Tila oli katettu suurella valkoisella teltalla ja keskellä telttaa oli suuri pata, jossa roihusi tuli. Vasen sivusta oli täynnä valkoisin liinoin ja jääveistoksin peiteltyjä pöytiä ja valkoisin taljoin peiteltyjä nojatuoleja. Astorilla oli todellakin rahaa eikä salin lumoa edes vähentänyt se, että lämmittimiä oli siroteltu sinne tänne pitämään joulukuisen viiman ulkopuolella. Ilta alkoi puheilla, joista mielenkiintoisin oli ilman muuta itse juhlien sponsorin; J.J. Astorin puhe. Etsin katseellani Janea ja saatuani hänet näköpiiriini riensin lavan eteen hänen viereensä. Hymyilin hänelle ja kaivoin lehtiöni esiin. Oli aika saada haastatteluun lisää informaatiota. Päätin myös kuvata juhlia, joten pyysin Janea ottamaan juhlatilasta mahdollisimman paljon kuvia. Hän kääntyi virnistäen minuunpäin ja nappasi kuvan. Ilta sujui kuin siivillä, mutta mieleni ei voinut olla palaamatta yhä uudelleen Nathanieliin; häntä ei ollut näkynyt koko iltana. En huomannut lainkaan, että viereeni ilmestyi miespuolinen henkilö.

”Hei, olet ilmeisemmin töissä täällä?” Ääni sanoi vierestäni.
”Oh, ai hei... Kirjoitan juttua yliopiston lehteen.” Vastasin hämmentyneenä. Vieressäni seisoi hauskannäköinen mies, joka esitteli itsensä Anthonyksi. Hän vaatikin saada tarjota minulle shampanjaa. Suostuin hänen pyyntöönsä ja suunnistimme jääveistoksin koristeltuun shampanjabaariin.

Anthony osoittautui mukavaksi sauraksi ja unohdin Nathanielin hetkeksi. Aloin olla hiprakassa, kun Anthony ehdotti minulle siirtymistä johonkin hiljaisempaan paikkaan. Emmin hetken, mutta suostuin lähtemään hänen mukaansa. Menimme hänen asunnolleen, joka sijaitsi kampuksen kupeessa. Aloin tuntea oloni hyvin epävakaaksi enkä tajunnut ollenkaan, kuinka Anthonyn elkeet ja kosketukset kävivät yhä ahnaimmiksi. Hetkeä myöhemmin makasinkin hänen sängyllään alusvaatteisillani hänen käsiensä sivellessä vartaloani joka puolelta. Huokasin ja suutelin hänen kaulaansa. Oloni oli euforinen ja huuliltani pääsi parahdus.

”Nathaniel...” Huokasin, ja samassa Anthonyn kädet pysähtyivät.
”Öhm, mitä sanoitkaan?” Hän kysyi suudellessaan kaulaani. Samassa mieleni kirkastui ja tajusin mitä olin tekemässä.
”Ei... Ei! Tämä ei... Ei!” Parkaisin ja työnsin häntä kauemmas.

Hän ei kuitenkaan liikkunut, vaan lukitsi käteni pääni yläpuolelle. Tuijotin kauhuissani hänen ahnaisiin silmiinsä ja manasin mielessäni omaa typeryyttäni. Jatkoin rimpuilua, mutta Anthonyn ote ei antanut periksi. Hän oli selkeästi päättänyt ottaa minut, vaikka väkisin. Päässäni pyöri ja vatsani heitti ympyrää. Olin aivan varma että oksentaisin hänen päälleen. Samassa kädet kiskaisivat Anthonyn päältäni ja hän päätyi rysähtäen päin kaappia. Silmissäni musteni ja päässäni pyöri. Tunsin kuinka minut nostettiin ylös sängyltä ja tämän jälkeen menetin tajuntani.

Kun tulin tajuihini, olin jossain muualla.

”Bryce? Oletko hereillä, millainen on olosi?” Tumma pehmeä ääni kysyi yläpuoleltani. Raotin varovaisesti silmiäni.
”Mmm... Oksettaa ja ottaa päähän...” Mumisin vastaukseksi.
”Pysy vain makuulla, tässä on vettä ja aspiriini, jos tunnet olevasi kykenevä nielemään mitään.” Ääni jatkoi huolestuneena.
”Kiitos...” Huokasin ja suljin silmäni uudestaan.

Havahduin omaan huutooni ja nousin istumaan. Katselin hämmentyneenä ympärilleni; tämä ei ollut Anthonyn asunto. Katseeni nauliutui vastakkaisella seinällä roikkuvaan tauluun, joka esitti Venuksen syntymää. Huone oli avara ja valoisa ja sänky iso ja pehmeä. Ikkunoiden eteen oli vedetty raskaat vaaleat verhot ja antiikkisella yöpöydällä vieressäni oli iso lasi vettä ja päänsärkytabletti. Tämän huoneen omistajalla oli poikkeuksellisen hyvä sisustusmaku ja hän oli selkeästi rikas. Iltapukuni ja laukkuni lojuivat vaalean nahkanojatuolin selkämyksellä. Olin edelleen alusvaatteisillani ja meikit, tai niiden rippeet, naamassa, hiukseni olivat auki ja varmasti kuin harakanpesä. Nousin hitaasti ylös sängystä ja tunsin päässäni sumenevan. Ei hyvä idea. Istuin takaisin sängylle ja hörppäsin vesilasista. Kärsin kammottavasta olosta ja edellisillan muistikuvat olivat hyvin hataria. Samassa oven ulkopuolelta kuului askelia ja kahva painui alas. Henkeni hyppäsi kurkkuuni.

”S-sinä!” Huudahdin epäuskoisena sisääntulijalle.
”Kas, olet hereillä.” Nathaniel sanoi huvittuneena ja asteli ovesta sisään.
”Missä minä olen ja mitä sinä teet täällä?” Kysyin ajattelematta.
”Asun täällä, joten loogisesti minulla on luonnollinen syy olla täällä. Se, miten sinä päädyit tänne onkin toinen tarina.” Nathaniel jatkoi edelleen hymyillen.
”Hmph...” Tuhahdin ja tajusin sitten istuvani alusvaatteisillani Nathanielin polttavan katseen alla.
”Olet hämmentynyt, mutta usko pois että tulin paikalle kreivin aikaan. Anthony on liero.” Nathaniel sanoi vakavoituen. ”Hänellä on naistenmiehen maine ja hän todellakin olisi käyttänyt sinua hyväkseen. Tosin enpä voi syyttää häntä, näytit aika tyrmäävältä.” Hän lisäsi ruskeat silmät tuikkien hymyillen jälleen.
”Mistä tiesit missä olin ja mistä tunnet Anthonyn?” Kysyin kiskoen peiton suojakseni ohittaen Nathanielin viimeisen vihjauksen.
”Tunnen Anthonyn isäni kautta ja saavuin tanssiaisiin, kun olitte lähdössä.” Hän selitti.
”Ah... Kiitos. Tulit tosiaan kreivin aikaan. En tajua mitä ajattelin ja miksi lähdin hänen mukaansa.” Sanoin päätäni puistellen. ”Au, tuota ei olisi pitänyt tehdä.” Jatkoin ja irvistin kun päässäni vellova kipu humahti vasten otsaani.

Nathaniel ojensi vesilasin ja aspiriinin minulle ja nielin lääkkeen yhdellä kulauksella. En voinut olla huomaamatta hänen käsiensä sulavaa liikettä, kun hän nappasi vesilasin yöpöydältä enkä voinut olla tuntematta hänen ihonsa viileyttä ottaessani lääkkeen hänen kourastaan. Tunsin kuinka väristykset vavisuttivat koko ruumistani. Katsoin hänen silmiinsä ja hän hymyili. Hymyilin tahtomattani vastaukseksi ja taistelin haluani vastaan. Halusin rynnätä hänen kaulaansa ja kiittää häntä kunnolla, mutta pidin itsehillintäni. Nathaniel katseli minua kun nousin varovasti ylös. Olin edelleen alusvaatteisillani, mutta toisaalta hän oli jo nähnyt minut niin, joten en vaivautunut peittelemään itseäni.

”Hmm... Näytät edelleen tyrmäävältä.” Nathaniel sanoi äkkiä. Mulkaisin häntä ja hymyilin hiljaa itsekseni. Hän siis oli kuin olikin huomannut minut. Puin iltapukuni päälleni ja pyysin päästä kylpyhuoneeseen siistiytymään. Tullessani kylpyhuoneesta, päätin katsella tarkemmin ympärilleni. Sama hienostunut tyyli jatkui myös muualla.
”Pidätkö näkemästäsi?” Nathaniel kysyi portaiden yläpäästä hymyillen.
”Riippuu mitä tarkoitat näkemälläni.” Vastasin ja katsoin nyt ensimmäistä kertaa häntä tarkemmin. Hän oli pukeutunut valkoiseen pitkähihaiseen paitaan ja sinisiin farkkuihin. Paita myötäili hänen hoikkaa ja kiinteää vartaloaan ja farkut istuivat hyvin. Hän näytti kuolettavan hyvältä.
”Puhuin talosta, mutta olen utelias kuulemaan mitä mielessäsi liikkuu. Taisin kuulla eilen jotain odottamatonta Anthonyn asunnolla.” Nathaniel vastasi silmät kiiluen.

Mietin kuumeisesti mitä olin sanonut, sillä muistikuvani olivat hyvin hataria. Samassa muistin, kuinka olin voihkaissut hänen nimensä Anthonyn käpälöidessä minua. Nielaisin ja naurahdin hermostuneesti.

”Niin... No taisit kuulla ihan oikein...” Tunnustin ja käänsin katseeni poispäin.
”Hmm... Vai sellaista sinulla oli mielessä.” Hän sanoi paljon puhuva virne kasvoillaan. ”Mitäs sanoisit, jos lähtisimme kampukselle kahville ja vaihtamaan sinulle jotain hieman soveliaampaa päälle, vaikka kieltämättä pidänkin nykyisestä asustasi?” Hän ehdotti ja lähti laskeutumaan portaita alas.
”Kuulostaa hyvältä.” Vastasin häkeltyneenä ja seurasin häntä alas.

Nathaniel johdatti minut alakerran halki ovelle ja autolle. Liukastelin korkokengissäni kohti hänen mustaa Chevrolet Camaroaan. Henkäisin nähdessäni auton; se oli uusi ja kiiltävä ja lyönpä vetoa, että se kulki kunnolla, siis tosiaan kunnolla. Hän avasi minulle pelkääjänpuoleisen oven ja istuutui ratin taakse. Hymyillen hän polkaisi auton käyntiin ja stereot napsahtivat päälle. Radiosta tulvi Kings Of Leonia. Nojasin penkin nahkaista selkänojaa vasten ja suljin silmäni nauttien musiikista ja moottorin tasaisesta kehräyksestä. Muutamaa minuuttia myöhemmin saavuttuamme kampukselle, riensin kohti asuntolaani Nathanielin seuratessa perässä. Huoneistoni ovella hän kuitenkin pysähtyi kuin seinään eikä astunut avoimesta ovesta sisälle. Seisoin hämmentyneenä olohuoneessa ja tuijotin häntä; hän näytti vaivaantuneelta.

”Öhm... Etkö aio tulla sisään?” Kysyin hämmentyneeltä Nathanielilta.
”Kiitos.” Nathaniel henkäisi ja astui sisään. Kummastelin mielessäni hänen reaktiotaan mutten sanonut mitään. ”Jaksatko odottaa, jos käyn suihkussa?” Kysyin sen sijaan nojatuolissa istuvalta Nathanielilta.
”Toki, käy rauhassa. Odotan täällä.” Hän vastasi ja mittaili katseellaan kylpytakkiani.

Vilahdin kylpyhuoneeseen ja avasin suihkun hanan. Päätin suoriutua nopeasti, jottei tuon jumalaisen olennon tarvitsisi odottaa minua turhan kauaa. Suoriuduin suihkusta ennätysvauhtia. Tullessani kylpyhuoneesta Nathaniel selasi hajamielisenä sohvapöydällä lojuvaa Draculaani. Hymyilin hänelle ja pujahdin huoneeseeni pukemaan. Päätin pukea päälleni lyhyen punaisen farkkuhameen ja valkoisen pooloneulevillapaitani. Huoneestani tullessani Nathaniel seisoi ikkunan ääressä ulos katsellen. Ihailin hetken hänen täydellistä ulkomuotoaan ja astelin sitten hiljaa hänen taakseen. Hän kääntyi ympäri ja veti syvään henkeä.

”Hmm, Kaunis.” Hän sanoi ja väläytti hymynsä. Upposin syvälle hänen katseeseensa enkä hetkeen osannut sanoa mitään.
”Itse olet uskomaton” Henkäsin sitten voimatta muuta kuin tuijottaa hänen kasvojaan.
”Hah, tietäisitpä vain!” Hän vastasi ja vakavoitui. ”Mennäänkö?” Hän jatkoi ja silmän räpäyksessä hän jo piteli ovea minulle auki.
”Mennään.” Sanoin ja kirosin hitaita hoksottimiani; minun olisi pitänyt suudella häntä.
”Pidätkö asuntolassa asumisesta?” Nathaniel kysyi äkkiä kävellessämme katoksen suojissa kohti kahvilaa.
”Onhan siinä puolensa... Toki mieluummin asuisin 1920-luvun kivitalossa.” Vastasin nauraen.
”Ah, J.J. … Isäni... osti talon viisi vuotta sitten. Se kuulemma kuului jollekin varakkaalle suvulle.” Nathaniel selitti ja pysähtyi kahvilalinjaston eteen. ”Tuplalatte?” Hän kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja nappasin tiskiltä muutaman servetin. Hän tilasi minulle vakiojuomani ja juustosämpylän, vaikken ollut sitä pyytänytkään. Katsoin häntä hämmentyneenä, mutta henkäisin sitten:
”Kiitos... Minä... unohdin, että pitäisi ehkä syödä.”
”Arvelinkin sinun olevan nälkäinen.” Nathaniel vastasi nauraen ja ohjasi minut sohvalle istumaan.
”Et tilannut itsellesi mitään?” Kysyin huomatessani ettei Nathaniel tosiaan olut tilannut itselleen kahvia.
”Ehmm, juuri nyt ei tee mieli kahvia. Söin sinun nukkuessasi.” Hän vastasi hajamielisenä.

Hörpin kahviani hiljaisuuden vallitessa ja katselin vaivihkaa tuota komeaa miestä, joka oli pelastanut minut ikävästä tilanteesta edellisiltana. Mieleeni muistui etten ollut kiittänyt häntä lainkaan.

”Nathaniel minä...” Aloitin, mutta hänen pehmeä katseensa keskeytti minut.
”Ei tarvitse kiittää. Kuten sanoin, Anthony on liero. Hän nauttii pelehtimisestä naisten kanssa ja osaa olla hurmaava, vaikka tosiasiassa hän on kaukana siitä. Hän on saanut usein nyrkistä käytöksensä takia.” Hän sanoi sametinpehmeällä äänellä ja pyyhkäisi hiussuortuvan poskeltani sivuun. Värähdin hänen viileää kosketustaan ja hän vetäisi kätensä pois.

Päätin pitää keskustelun yllä, joten juttelin niitä näitä ja kerroin hänelle toimittajan työstäni. Hän vaikutti oikeasti kiinnostuneelta ja naureskeli innostukselleni. Hän jopa lupasi auttaa minua mönkään menneen haastatteluni kanssa. Aika kului kuin siivillä ja huomasin kellon lähentelevän yhtätoista. Ulkona sateli hiljakseen lunta. Istuimme vielä hetken aulassa, kunnes haukottelin leveästi ja Nathaniel nousi pystyyn anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.

”Oh, Bryce, anteeksi. Unohdin, että viime yö ei ehkä ollut tasaisinta unta sinulle. Olen valvottanut sinua jo pitkään.” Hän sanoi ja auttoi minut ylös sohvalta.
”Voi ei, en minä...” Aloitin ja haukottelin taas. ”Tai ehkä minun pitäisi tosiaan mennä nukkumaan.” Naurahdin sitten surullisesti. En halunnut erota hänestä, en halunnut mennä huoneeseeni nukkumaan yksin.
”Näemme huomenna varmasti.” Nathaniel vakuutti ja saattoi minut takaisin asuntolaani.
”Luennot ovat käytännössä ohi, joten ellemme sovi treffejä, et varmastikaan ilmesty kampukselle...” Totesin lakonisesti.
”Usko pois, että ilmestyn. Meidänhän piti tehdä haastattelusi valmiiksi.” Hän vastasi nauraen. Hymyilin hieman ja käännyin oveltani vielä katsomaan häntä.
”Voisithan sinä toki tulla sisällekin...” Hymyilin vetoavasti.
”Voisin, mutta se ei taida olla hyvä idea...” Nathaniel vastasi vakavana ja suuteli minua poskelle. ”Huomiseen.” Hän toivotti ja katosi käytävältä ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan. Raahauduin huokaisten kylpyhuoneeseen pesemään hampaani.

Tajusin vasta kylpyhuoneesta tullessani olevani rättiväsynyt. Huomasin myös ettei Susan ollut huoneessaaan. Itseasiassa tajusin vasta nyt ettei hän ollut edes käynyt siellä tanssiaisten jälkeen. Ryntäsin kaivamaan kännykkäni laukusta; kaksi puhelua ja yksi viesti. Kirosin itsekseni. Olin unohtanut kokonaan, että olin lähtenyt Anthonyn kanssa enkä sanonut muille mitään. Viestin mukaan Susan oli mennyt Kathlynin huoneeseen jatkoille ja oletti minun päätyneen Anthonylle eikä siis odottanut minua edes takaisin. Huokasin ja nakutin viestin hänelle, jonka jälkeen käperryin sänkyyni peiton alle ja nukahdin Nathanielin kosketus ihollani. Uneksin koko yön hänen kosketuksestaaan, äänestään ja kasvoistaan.

Heräsin aamulla virkeämpänä kuin aikoihin. Susan oli tullut kotiin ja saatoin kuulla hänen hiippailunsa olohuoneestamme. Kömmin peittojeni alta ja tassuttelin olohuoneeseen.
”Huomenta!” Toivotin Susanille venytellen makeasti.
”Huomenta. Hmm... Näytät... tyytyväiseltä!” Susan hihitti ja virnisti. Irvistin hänelle ja ryntäsin jääkaapille.
”Syy tyytyväisyyteeni ei todellakaan ole Anthony.” Puuskahdin kulauttaessani loput tuoremehut suoraan tölkistä.
”Ai?” Susan vastasi hölmistyneenä.
”Juu ei. Se mies on täysi kusipää.” Sähähdin ja istuuduin nojatuoliini.
”Huh? Kerro ihmeessä mitä tapahtui? Oletin sinun viettäneen viikonlopun hänen kanssaan, kun en kuullut sinusta mitään.” Hän ihmetteli croissantia mutustellen.
”Lähdinkin hänen mukaansa, mutta osottautui että hän on täysi sika.” Vastasin ja jatkoin: ”Itseasiassa päädyin Astorien kartanoon.” Susanin suu loksahti auki.
”Siis...Vietit eilisen Astorien talossa Nathanielin kanssa?!” Hän huudahti.
”Tai itseasiassa Nathaniel lähinnä pelasti minut typerältä virheeltä.” Sanoin ja virnistin. ”Mutta kyllä, vietin eilisen Nathaniel Astorin kanssa.” Lisäsin haaveillen.
”Oh, Bryce! Miksi et kertonut?!?!” Susan huudahti pompaten seisomaan.
”Rauhoitu. Mitään ei tapahtunut. Nathaniel oli täysi herrasmies; hän tarjosi minulle yöpaikan, kun olin vähän huonossa kunnossa ja toi minut sitten aamulla tänne. Kävimme eilen kahvilla ja juttelimme koko päivän. Ei sen kummempaa.” Selitin ja hymyilin eilisen tapahtumien tulviessa mieleeni.
”Mutta...” Susan aloitti mutta keskeytin hänet.
”Näen hänet tänään...ehkä. Ja luulen, että välillämme on jotain. Ainakin toivon niin!” Henkäisin vastaukseksi ja hymyilin leveästi. ”Mitä muuta voin kun toivoa, hän sentään näki minut alusvaatteisillani.” Puuskahdin kikatuksen lomasta. Susan kikatti kanssani ja pyöritteli päätään.

Päätimme lähteä aamiaiselle Bear Rockiin, sillä luentoja ei ollut, mutta päivä oli saatava käyntiin ja minulla oli vielä yksi essee viimeistelemättä, jonka lisäksi J.J. Astorin haastattelu ja syväluotaava analyysi joulutanssiaisista tekemättä. Artikkelin muistaessani ryntäsin koneelleni tarkistamaan sähköpostit. Daniel oli kuin olikin muistanut minua deadlinella. Artikkelin tekemiseen oli aikaa tasan 36 tuntia. Kaivoin vaatekaapistani ruskeat samettihousuni, vetäisin hupparin päälleni ja sidoin pörröiset hiukseni ponnarille ja rynnistin Susanin seuraamana Bear Rockiin. Minulla oli sudennälkä.

Päivä oli jo kääntynyt pitkälle iltapäivään eikä Nathanielista näkynyt jälkeäkään. Päivällistimme myöhemmin Susanin kanssa olohuoneessamme pakkasesta löytyvillä eväillä, jonka jälkeen suunnistin kannettavani kanssa kirjastoon. Kokosin ajatuksiani tovin ja aloin etsimään faktaa J.J. Astorista.

----- jatkuu!-----

Toinen luku: The Daily Tar Heel

Jatkuu! Pitemmittä puheitta lukuun kaksi.
--------

Toinen luku: The Daily Tar Heel

Aurinko paistoi. Harvinaista, mutta totta. Vedin keuhkoni täyteen kirpeää marraskuista ilmaa ja kiedoin kaulaliinan tiukemmin kaulaani. Kaksi tuntia herra Dickinsonin sosiaalipolitiikkaa ja kansainvälisiä suhteita takana ja päivä oli pulkassa. Torstaista oli kehkeytymässä lempipäiväni viikossa ellei viikonloppuja laskettu. Tuntui kuin jokainen professori ja dekaani vaati meiltä yliluonnollisia suorituksia joulun alla. Olin palauttanut journalismin pakolliset kolme esseetä ja suoriutunut kahdesta niistä jopa kiitettävällä A- arvosanalla. Kolmannen olin saanut bumernigina takaisin täydennettäväksi, joten yksi viikonloppu meni mönkään tämän takaiskun vuoksi. Nyt kuitenkin sekin oli historiaa ja jäljellä oli enää neljä kuolettavan tylsää Dickinsonin tuntia kahtena torstaina sekä englannin essee. Sen palautukseen olimme saaneet jopa kolme viikkoa aikaa, joten ehdin hyvin tehdä jotain mielekästä ennen kuin minun täytyi tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa kymmenen sivua sivua jostakin perinteikkäästä aiheesta, jollaisia ei tulvinut mieleeni yhtäkään. Maleksin hitaasti kahvilaa kohti ja naputtelin tekstiviestin Susanille, joka oli lähtenyt Brennanin kanssa kotiinsa Hickoryyn. Törmäsin kävellessäni Evelyniin, joka tuhahti halveksivasti. Katsoin häneen anteeksipyytävästi ja jatkoin matkaani.

”Bryce, odota!” joku huusi takaani ja juoksi minut kiinni. Tulija oli John, joka koki olonsa orvoksi Brennanin ollessa poissa kaupungista.
”Ah, hei John. En huomannut sinua.” Mumisin hajamielisesti tilatessani päivittäistä latteannostani.
”Olen hyvin huomaamaton, tiedän, mutta kuulehan...” John virnisti ja aloitti vikkelästi selityksen suunnitelmistaan joulutanssiaisiin. Kävelin hänen vierelllään kuunnellen puolella korvalla. John käveli kanssani aina B-talon oville asti, mutta pysähtyi empien ovelle.
”Niin siis, aiot pyytää Evelyniä tansseihin... Hmm, en ymmärrä miten jaksat Even koppavaa asennetta, mutta kai minun kuuluu kannustaa sinua asiassa.” Totesin ja viittasin häntä tulemaan kanssani huoneistoomme.
Lysähdimme sohvalle juttelemaan niitä näitä ja unohdin hetkeksi mitä olin ajatellut aiemmin. Tosin uskoin ajatuksieni toistavan samaa rataa, kuten aina: Nathaniel Astor, täydellinen mies. Mysteeri, jonka kuumeisesti halusin selvittää, mutta piilikö arvoituksen selvittämisen alla jotain muutakin? Susan oli aivan vakuuttunut, että olin täysin hullaantunut Nathanielista ja että minun tulisi iskeä hänet joulutanssiaisissa. Poistuin olohuoneesta hetkeksi huoneeseeni tarkistamaan sähköpostini ja huomasin siellä viestin The Daily Tar Heelistä, yliopistolehdestä. Viestin oli kirjoittanut päätoimittaja Daniel Peterson:

”Hyvä Bryce Shelley,

Satuin lukemaan kirjoituksesi Durham High:n lehteen ja päätin, että meidän tulee ehdottomasti tavata. Haluaisin tarjota sinulle mahdollisuutta tulla osaksi historiaamme Chapel Hillissä. Tarjolla olisi viihde- ja kulttuuritoimittajan paikka The Daily Tar Heelissä. Minut saa kiinni toimituksesta tai osoitteesta: d.peterson@dailytarheel.us.

Vilpittömästi,

Daniel Peterson,
päätoimittaja
The Daily Tar Heel ”

Tuijotin kannettavani ruutua typertyneenä. John oli tullut viereeni ja katsoi näyttöä kysyvästi.
”Mitä viestissä oli?” Hän kysyi.
”Minulle tarjottiin toimittajan paikkaa Daily Tarista.” Henkäisin ja tuijotin näyttöä.
”Ooh, mutta sehän on loistavaa! Kerrassaan mieletöntä!” John karjaisi ja syleili minua karhumaisella otteella.
”Kiitos... Olen hieman typertynyt.” Totesin ja tuijotin edelleen näyttöä ajatusten juostessa sikin sokin päässäni.
”Tätä täytyy juhlia!” John karjaisi ja kaivoi löysien farkkujensa taskusta kännykkänsä
”Kenelle soitat?” Kysyin kummastuneena ja nakuttelin äkkiä vastauksen Daniel Petersonin viestiin.

John ei vastannut kysymykseeni vaan pälpätti puhelimeensa täyttä häkää. En erityisemmin halunnut tehdä pestistäni numeroa, varsinkaan kun mikään ei ollut vielä kiveen kirjoitettua. Danielin vastaus tuli miltei samantien: Hän halusi tavata minut heti.

”Öhhh, John... Luulen että joudun jättämään juhlimiset, sillä Daniel Peterson haluaa nähdä minut nyt heti.” Sanoin ja kiiruhdin vaatekaapilleni.
”Ah, selvä. No, tiedät mistä minut löytää!” John virnisti ja iski silmää kadoten ovesta.

Pengoin vaatekaappiani ja pohdin kuumeisesti mitä pukea päälle. Kyseessä ei kuitenkaan ollut bisnestapaaminen, joten päädyin siniruudulliseen paitapuseroon ja farkkuihin. Katsahdin lähtiessäni peiliin ja kiiruhdin päärakennukselle.

The Daily Tar Heelin toimitus oli ahdas ja hieman sekainen paikka, jossa kuuden pöydän ääressä istui kuumeisesti konetta nakuttavia tai puhelimessa puhuvia opiskelijoita. Suurin osa heistä oli toiselta vuosikurssilta, joten olin ainoa ekaluokkalainen joukossa. Daniel Peterson oli geelitukkainen mies, pukeutunut kauluspaitaan, liiviin ja kravattiin. Liivin taskussa hänellä oli taskukello. Hän puhui hyvin asiallisesti ja esitteli minulle koko toimituksen. Kiinnitin huomioni baskeripäiseen hoikkaan punahuuliseen tyttöön, joka istui huolettomasti erään pöydän kulmalla lehtiö kädessä.

”Tuo on Jane Eckhardt, valokuvaajamme. Paras sellainen. Omituinen ja aina myöhässä, mutta pirunmoinen kuvaaja!” Daniel kertoi kun ajatuksiani lukien. Nyökkäsin ja jatkoin kävelyäni hänen perässään. Daniel vei minut tyhjän pöydän ääreen ja katsoi minuun kysyvästi.
”Tässä ton työpisteesi, kai sinulla on kannettava? Olemme tiukentaneet budjettia ja tällä hetkellä uusille toimittajille ei ole tarjolla koneita.” Hän totesi katsoen minua pistävästi.
”Toki on.” Vastasin ajatellen lämpimästi tuliteerää MacBook Pro:tani, jonka olin ostanut kesällä.

Kättelimme vielä ennen lähtöäni ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi toimitukseen. Olin haltioissani, tämä näyttäisi hyvältä cv:ssäni. Liihottelin kohti kahvilaa ja ajattelin palkita itseni suklaamuffinsilla ja isolla latella. Huomasin ilmoitustaulujen läheisyydessä tutun tumman hahmon. Tuon selän ja pitkän kropan tunnistaisin missä vain: Nathaniel. Puraisin huultani ja astelin kohti tuota upeasti muodostunutta selkää.

”Hei.” Sanoin pehmeästi. Nathaniel kääntyi minuun päin yllättynyt hymy huulillaan.
”Ah, Bryce. Hei vain, miten päiväsi on sujunut?” Hän kysyi sointuvalla äänellä.
”Voi, hyvin!” Henkäisin ja hymyilin säteilevästi.
”Mukava kuulla, sitten meitä on kaksi.” Nathaniel totesi nauraen ja kääntyi kohti kahvilatiskiä. ”Voisinko tarjota sinulle kahvin?” Hän jatkoi kohteliaasti.
”Olin juuri...tuota... öhm...” takeltelin ja sain Nathanielin naurahtamaan.
”Kaksi lattea kiitos.” Hän sanoi kahvilan pitäjälle.
”Ja yksi suklaamuffinsi!” Huikkasin hänen ohitseen. ”Maksan toki itse.” Lisäsin kiireesti.
”Ja suklaamuffinsi, minun laskuuni.” Nathaniel lisäsi huvittuneena.
”Kiitos.” Henkäisin tuijottaen Nathanielin huikaisevan ruskeisiin silmiin.

Nathaniel ojensi minulle tuplalatten suklaamuffinsin kera ja istuutui pöytään. Istuin hitaasti häntä vastapäätä. Murustelin muffinsiani odottaen hänen sanovan jotakin, mutta hän vain mittaili minua katseellaan vaieten. Purin huultani ja kysyin:

”Millaista oli Saksassa?”
”Uhm... Tuota niin Saksassa... Siis Schwarzwaldissa, siellä oli oikein kaunista ja mielenkiintoista.” Hän vastasi hieman hämmentyneenä.
”Mahtaa olla omituista saapua takaisin Amerikkaan. Keski-Eurooppa on hyvin erilaista seutua kuin Pohjois-Carolina.” Lisäsin haaveillen.
”Niinhän se on. Vihreää, raikasta ja jylhää.” Nathaniel jatkoi ja kaivoi taskustaan puhelimen.
”Sinun täytyy mennä?” Parkaisin yllättävän hätääntyneenä.
”Niin, isäni odottaa minua.” Nathaniel vastasi ja jatkoi ”Näemme varmasti luennoilla, Bryce.” Hän nousi ja hymyili minulle pakahduttavaa hymyään. Hymyilin vastaukseksi ja katsoin Nathanielin uskomattoman hahmon perään, joka katosi ovista ulos.

Loppupäivä sujui kuin siivillä: Nathaniel, uskomattoman komea ja jumalainen Nathaniel Astor. Rojahdin sängylleni haaveilemaan enkä huomannut nukahtaneeni pariksi tunniksi ennenkuin puhelimeni piipitti onnettomana. Tekstiviesti Brendalta, isosiskoltani, joka asui Durhamissa asianajajamiehensä Stevenin kanssa. Nakuttelin nopeasti vastauksen ja kampesin itseni ylös sängyltä. Kello oli puoli seitsemän. Tassuttelin olohuoneeseemme ja edelleen jääkaapillemme. Pakastinlokerosta löysin äidin tekemiä lihapullia. Avasin rasian ja nakkasin sen mikroon. Söin hitaasti mutustellen ja pohdin samalla päivän tapahtumia. Yritin olla ajattelematta Nathanielia, mutten voinut itselleni mitään. Tuo mystinen olento täytti pääni ja aistini ja sai sydämeni pakahtumaan halusta. Halusin olla hänen lähellään, janosin hänen kosketustaan. Janosin hänen käsiään vartalollani himoiten ja kaivaten. Halusin häntä enemmän kuin kehtasin itselleni myöntää. Olin seurustellut vakavasti parisen vuotta ja tapaillut muutamaa miestä, mutta muuten seurusteluhistoriani oli lähes olematon. Nathaniel herätti minussa kaipuun, jonka olin onnistunut hautaamaan syvälle sisimpääni. Päätin mennä suihkuun saadakseni muuta ajateltavaa.

Suihkusta tullessani päätin tehdä esseeseeni taustatutkimusta. Laitoin stereot päälle ja huoneeseen tulvi Kings Of Leonin sävelet. Samassa kuulin ovelta kolinaa. Kiedoin kylpytakkini tiukemmin ylleni ja hiippailin ovelle. Oven takana seisoi Kathlyn, joka oli juuri jättämässä meille viestiä ovemme ilmoitustaululle.

”Oh, olitkin täällä. Hei, ajattelimme pitää pienet illanistujaiset ensimmäisen vuosikurssin kanssa ja ajattelin, että haluaisitte tulla, vaikka ette olekaan sairaanhoidon opiskelijoita.” Kathlyn kertoi.
”Kuulostaa mukavalta, koska tämä olisi?” Kysyin innostuneena.
”Itseasiassa tänään.” Kathlyn vastasi naurahtaen. Emmin hetken ja Kathlyn näytti tekevän lähtöä.
”Uhm, saanko kaksikymmentä minuuttia, tulen mukaan?!” Kiiruhdin henkäisemään ja Kathlynin pyöreille kasvoille levisi hymy.
”Toki, odotan sinua täällä.” Hän vastasi.
”Itseasiassa tule sisään ja ole kuin kotonasi, käytävällä odottelu ei ole vieraanvaraista.” Naurahdin ja ohjasin Kathlynin sisään.

Pyrähdin huoneeseeni pukemaan Kathlynin selatessa sohvalla lojuvia lehtiä. Kiskoin farkut jalkaani, sujahdin Kings Of Leonin t-paitaan ja vihreään huppariini, casual sai kelvata. Rynnistin olohuoneen poikki kylpyhuoneeseen selvittämään kosteat hiukseni Kathlynin syventyessä Hollywoodin jouruihin.

”Noniin, mennään!” Ilmoitin hänelle hetken päästä. Kathlyn nyökkäsi ja kiskoi takin päälleen.

Kävelimme hitaasti löspötellen kohti Bear Rock Caféta, joka tapasi olla epävirallisten illanistujaisimme tukikohta. Avatessani oven näin Johnin virnistävät kasvot baaritiskiltä. Heilautin kättäni Johnille ja suunnistin pöytään, hän liittyikin seuraamme mukanaan kaksi lattea. Hymyilin hänelle kiitollisena ja otin tuoksuvan kahvin vastaan. Ilta sujui leppoisan jutustelun merkeissä ja kello oli miltei puoli kaksitoista palatessani huoneeseeni. Pysähdyin kuin seinään saapuessani huoneistomme ovelle. Ilmoitustaululla oli lappu, joka oli osoitettu minulle. Avasin taitellun viestin ja menin sisälle huoneeseemme. Viesti oli Daily Tar Heelistä; olin saanut ensimmäisen toimittajan tehtäväni! En voinut uskoa silmiäni tavatessani viestin rivejä yhä uudelleen. Tehtävänäni oli haastatella J.J. Astoria joulukuussa järjestettävistä tanssiaisista. Sinä yönä en nukkunut tuskin silmäystäkään ajatusten pyöriessä päässäni. J.J. Astor, Nathanielin isä... Nathanielilta saisin taustatietoja haastattelua varten. Täydellinen tilaisuus pyytää tuo mystinen, uskomattoman komea, täydellinen mies kahville.

Heräsin muutama tunti myöhemmin kellon ollessa viisi. En kyennyt nukkumaan enää, vaan nousin ylös ja tassuttelin jääkaapille, aamiainen alkaisi vasta kahden tunnin kuluttua. Kaadoin lasiin tuoremehua ja käperryin sohvannurkkaan lukemaan Bram Stokerin Draculaa. Stoker oli ehdottomasti lempikirjailijani, vaikka osasinkin Draculan ulkoa kannesta kanteen. Havahduin kolmen tunnin kuluttua sohvalta kirja pääni alla. Pomppasin niin äkkiä pystyyn, että olin pyörtyä. Ah, matala verenpaine ja alhainen verensokeri. Aamiaisaikakin oli jo loppunut, olin nukkunut liikaa. Kirosin itsekseni ja päätin ottaa kylmän suihkun herätäkseni kunnolla. Suihkun jälkeen päätin lähteä kirjastoon tekemään loput esseeni.

------
JATKUU!