Toinen luku: The Daily Tar Heel

Jatkuu! Pitemmittä puheitta lukuun kaksi.
--------

Toinen luku: The Daily Tar Heel

Aurinko paistoi. Harvinaista, mutta totta. Vedin keuhkoni täyteen kirpeää marraskuista ilmaa ja kiedoin kaulaliinan tiukemmin kaulaani. Kaksi tuntia herra Dickinsonin sosiaalipolitiikkaa ja kansainvälisiä suhteita takana ja päivä oli pulkassa. Torstaista oli kehkeytymässä lempipäiväni viikossa ellei viikonloppuja laskettu. Tuntui kuin jokainen professori ja dekaani vaati meiltä yliluonnollisia suorituksia joulun alla. Olin palauttanut journalismin pakolliset kolme esseetä ja suoriutunut kahdesta niistä jopa kiitettävällä A- arvosanalla. Kolmannen olin saanut bumernigina takaisin täydennettäväksi, joten yksi viikonloppu meni mönkään tämän takaiskun vuoksi. Nyt kuitenkin sekin oli historiaa ja jäljellä oli enää neljä kuolettavan tylsää Dickinsonin tuntia kahtena torstaina sekä englannin essee. Sen palautukseen olimme saaneet jopa kolme viikkoa aikaa, joten ehdin hyvin tehdä jotain mielekästä ennen kuin minun täytyi tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa kymmenen sivua sivua jostakin perinteikkäästä aiheesta, jollaisia ei tulvinut mieleeni yhtäkään. Maleksin hitaasti kahvilaa kohti ja naputtelin tekstiviestin Susanille, joka oli lähtenyt Brennanin kanssa kotiinsa Hickoryyn. Törmäsin kävellessäni Evelyniin, joka tuhahti halveksivasti. Katsoin häneen anteeksipyytävästi ja jatkoin matkaani.

”Bryce, odota!” joku huusi takaani ja juoksi minut kiinni. Tulija oli John, joka koki olonsa orvoksi Brennanin ollessa poissa kaupungista.
”Ah, hei John. En huomannut sinua.” Mumisin hajamielisesti tilatessani päivittäistä latteannostani.
”Olen hyvin huomaamaton, tiedän, mutta kuulehan...” John virnisti ja aloitti vikkelästi selityksen suunnitelmistaan joulutanssiaisiin. Kävelin hänen vierelllään kuunnellen puolella korvalla. John käveli kanssani aina B-talon oville asti, mutta pysähtyi empien ovelle.
”Niin siis, aiot pyytää Evelyniä tansseihin... Hmm, en ymmärrä miten jaksat Even koppavaa asennetta, mutta kai minun kuuluu kannustaa sinua asiassa.” Totesin ja viittasin häntä tulemaan kanssani huoneistoomme.
Lysähdimme sohvalle juttelemaan niitä näitä ja unohdin hetkeksi mitä olin ajatellut aiemmin. Tosin uskoin ajatuksieni toistavan samaa rataa, kuten aina: Nathaniel Astor, täydellinen mies. Mysteeri, jonka kuumeisesti halusin selvittää, mutta piilikö arvoituksen selvittämisen alla jotain muutakin? Susan oli aivan vakuuttunut, että olin täysin hullaantunut Nathanielista ja että minun tulisi iskeä hänet joulutanssiaisissa. Poistuin olohuoneesta hetkeksi huoneeseeni tarkistamaan sähköpostini ja huomasin siellä viestin The Daily Tar Heelistä, yliopistolehdestä. Viestin oli kirjoittanut päätoimittaja Daniel Peterson:

”Hyvä Bryce Shelley,

Satuin lukemaan kirjoituksesi Durham High:n lehteen ja päätin, että meidän tulee ehdottomasti tavata. Haluaisin tarjota sinulle mahdollisuutta tulla osaksi historiaamme Chapel Hillissä. Tarjolla olisi viihde- ja kulttuuritoimittajan paikka The Daily Tar Heelissä. Minut saa kiinni toimituksesta tai osoitteesta: d.peterson@dailytarheel.us.

Vilpittömästi,

Daniel Peterson,
päätoimittaja
The Daily Tar Heel ”

Tuijotin kannettavani ruutua typertyneenä. John oli tullut viereeni ja katsoi näyttöä kysyvästi.
”Mitä viestissä oli?” Hän kysyi.
”Minulle tarjottiin toimittajan paikkaa Daily Tarista.” Henkäisin ja tuijotin näyttöä.
”Ooh, mutta sehän on loistavaa! Kerrassaan mieletöntä!” John karjaisi ja syleili minua karhumaisella otteella.
”Kiitos... Olen hieman typertynyt.” Totesin ja tuijotin edelleen näyttöä ajatusten juostessa sikin sokin päässäni.
”Tätä täytyy juhlia!” John karjaisi ja kaivoi löysien farkkujensa taskusta kännykkänsä
”Kenelle soitat?” Kysyin kummastuneena ja nakuttelin äkkiä vastauksen Daniel Petersonin viestiin.

John ei vastannut kysymykseeni vaan pälpätti puhelimeensa täyttä häkää. En erityisemmin halunnut tehdä pestistäni numeroa, varsinkaan kun mikään ei ollut vielä kiveen kirjoitettua. Danielin vastaus tuli miltei samantien: Hän halusi tavata minut heti.

”Öhhh, John... Luulen että joudun jättämään juhlimiset, sillä Daniel Peterson haluaa nähdä minut nyt heti.” Sanoin ja kiiruhdin vaatekaapilleni.
”Ah, selvä. No, tiedät mistä minut löytää!” John virnisti ja iski silmää kadoten ovesta.

Pengoin vaatekaappiani ja pohdin kuumeisesti mitä pukea päälle. Kyseessä ei kuitenkaan ollut bisnestapaaminen, joten päädyin siniruudulliseen paitapuseroon ja farkkuihin. Katsahdin lähtiessäni peiliin ja kiiruhdin päärakennukselle.

The Daily Tar Heelin toimitus oli ahdas ja hieman sekainen paikka, jossa kuuden pöydän ääressä istui kuumeisesti konetta nakuttavia tai puhelimessa puhuvia opiskelijoita. Suurin osa heistä oli toiselta vuosikurssilta, joten olin ainoa ekaluokkalainen joukossa. Daniel Peterson oli geelitukkainen mies, pukeutunut kauluspaitaan, liiviin ja kravattiin. Liivin taskussa hänellä oli taskukello. Hän puhui hyvin asiallisesti ja esitteli minulle koko toimituksen. Kiinnitin huomioni baskeripäiseen hoikkaan punahuuliseen tyttöön, joka istui huolettomasti erään pöydän kulmalla lehtiö kädessä.

”Tuo on Jane Eckhardt, valokuvaajamme. Paras sellainen. Omituinen ja aina myöhässä, mutta pirunmoinen kuvaaja!” Daniel kertoi kun ajatuksiani lukien. Nyökkäsin ja jatkoin kävelyäni hänen perässään. Daniel vei minut tyhjän pöydän ääreen ja katsoi minuun kysyvästi.
”Tässä ton työpisteesi, kai sinulla on kannettava? Olemme tiukentaneet budjettia ja tällä hetkellä uusille toimittajille ei ole tarjolla koneita.” Hän totesi katsoen minua pistävästi.
”Toki on.” Vastasin ajatellen lämpimästi tuliteerää MacBook Pro:tani, jonka olin ostanut kesällä.

Kättelimme vielä ennen lähtöäni ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi toimitukseen. Olin haltioissani, tämä näyttäisi hyvältä cv:ssäni. Liihottelin kohti kahvilaa ja ajattelin palkita itseni suklaamuffinsilla ja isolla latella. Huomasin ilmoitustaulujen läheisyydessä tutun tumman hahmon. Tuon selän ja pitkän kropan tunnistaisin missä vain: Nathaniel. Puraisin huultani ja astelin kohti tuota upeasti muodostunutta selkää.

”Hei.” Sanoin pehmeästi. Nathaniel kääntyi minuun päin yllättynyt hymy huulillaan.
”Ah, Bryce. Hei vain, miten päiväsi on sujunut?” Hän kysyi sointuvalla äänellä.
”Voi, hyvin!” Henkäisin ja hymyilin säteilevästi.
”Mukava kuulla, sitten meitä on kaksi.” Nathaniel totesi nauraen ja kääntyi kohti kahvilatiskiä. ”Voisinko tarjota sinulle kahvin?” Hän jatkoi kohteliaasti.
”Olin juuri...tuota... öhm...” takeltelin ja sain Nathanielin naurahtamaan.
”Kaksi lattea kiitos.” Hän sanoi kahvilan pitäjälle.
”Ja yksi suklaamuffinsi!” Huikkasin hänen ohitseen. ”Maksan toki itse.” Lisäsin kiireesti.
”Ja suklaamuffinsi, minun laskuuni.” Nathaniel lisäsi huvittuneena.
”Kiitos.” Henkäisin tuijottaen Nathanielin huikaisevan ruskeisiin silmiin.

Nathaniel ojensi minulle tuplalatten suklaamuffinsin kera ja istuutui pöytään. Istuin hitaasti häntä vastapäätä. Murustelin muffinsiani odottaen hänen sanovan jotakin, mutta hän vain mittaili minua katseellaan vaieten. Purin huultani ja kysyin:

”Millaista oli Saksassa?”
”Uhm... Tuota niin Saksassa... Siis Schwarzwaldissa, siellä oli oikein kaunista ja mielenkiintoista.” Hän vastasi hieman hämmentyneenä.
”Mahtaa olla omituista saapua takaisin Amerikkaan. Keski-Eurooppa on hyvin erilaista seutua kuin Pohjois-Carolina.” Lisäsin haaveillen.
”Niinhän se on. Vihreää, raikasta ja jylhää.” Nathaniel jatkoi ja kaivoi taskustaan puhelimen.
”Sinun täytyy mennä?” Parkaisin yllättävän hätääntyneenä.
”Niin, isäni odottaa minua.” Nathaniel vastasi ja jatkoi ”Näemme varmasti luennoilla, Bryce.” Hän nousi ja hymyili minulle pakahduttavaa hymyään. Hymyilin vastaukseksi ja katsoin Nathanielin uskomattoman hahmon perään, joka katosi ovista ulos.

Loppupäivä sujui kuin siivillä: Nathaniel, uskomattoman komea ja jumalainen Nathaniel Astor. Rojahdin sängylleni haaveilemaan enkä huomannut nukahtaneeni pariksi tunniksi ennenkuin puhelimeni piipitti onnettomana. Tekstiviesti Brendalta, isosiskoltani, joka asui Durhamissa asianajajamiehensä Stevenin kanssa. Nakuttelin nopeasti vastauksen ja kampesin itseni ylös sängyltä. Kello oli puoli seitsemän. Tassuttelin olohuoneeseemme ja edelleen jääkaapillemme. Pakastinlokerosta löysin äidin tekemiä lihapullia. Avasin rasian ja nakkasin sen mikroon. Söin hitaasti mutustellen ja pohdin samalla päivän tapahtumia. Yritin olla ajattelematta Nathanielia, mutten voinut itselleni mitään. Tuo mystinen olento täytti pääni ja aistini ja sai sydämeni pakahtumaan halusta. Halusin olla hänen lähellään, janosin hänen kosketustaan. Janosin hänen käsiään vartalollani himoiten ja kaivaten. Halusin häntä enemmän kuin kehtasin itselleni myöntää. Olin seurustellut vakavasti parisen vuotta ja tapaillut muutamaa miestä, mutta muuten seurusteluhistoriani oli lähes olematon. Nathaniel herätti minussa kaipuun, jonka olin onnistunut hautaamaan syvälle sisimpääni. Päätin mennä suihkuun saadakseni muuta ajateltavaa.

Suihkusta tullessani päätin tehdä esseeseeni taustatutkimusta. Laitoin stereot päälle ja huoneeseen tulvi Kings Of Leonin sävelet. Samassa kuulin ovelta kolinaa. Kiedoin kylpytakkini tiukemmin ylleni ja hiippailin ovelle. Oven takana seisoi Kathlyn, joka oli juuri jättämässä meille viestiä ovemme ilmoitustaululle.

”Oh, olitkin täällä. Hei, ajattelimme pitää pienet illanistujaiset ensimmäisen vuosikurssin kanssa ja ajattelin, että haluaisitte tulla, vaikka ette olekaan sairaanhoidon opiskelijoita.” Kathlyn kertoi.
”Kuulostaa mukavalta, koska tämä olisi?” Kysyin innostuneena.
”Itseasiassa tänään.” Kathlyn vastasi naurahtaen. Emmin hetken ja Kathlyn näytti tekevän lähtöä.
”Uhm, saanko kaksikymmentä minuuttia, tulen mukaan?!” Kiiruhdin henkäisemään ja Kathlynin pyöreille kasvoille levisi hymy.
”Toki, odotan sinua täällä.” Hän vastasi.
”Itseasiassa tule sisään ja ole kuin kotonasi, käytävällä odottelu ei ole vieraanvaraista.” Naurahdin ja ohjasin Kathlynin sisään.

Pyrähdin huoneeseeni pukemaan Kathlynin selatessa sohvalla lojuvia lehtiä. Kiskoin farkut jalkaani, sujahdin Kings Of Leonin t-paitaan ja vihreään huppariini, casual sai kelvata. Rynnistin olohuoneen poikki kylpyhuoneeseen selvittämään kosteat hiukseni Kathlynin syventyessä Hollywoodin jouruihin.

”Noniin, mennään!” Ilmoitin hänelle hetken päästä. Kathlyn nyökkäsi ja kiskoi takin päälleen.

Kävelimme hitaasti löspötellen kohti Bear Rock Caféta, joka tapasi olla epävirallisten illanistujaisimme tukikohta. Avatessani oven näin Johnin virnistävät kasvot baaritiskiltä. Heilautin kättäni Johnille ja suunnistin pöytään, hän liittyikin seuraamme mukanaan kaksi lattea. Hymyilin hänelle kiitollisena ja otin tuoksuvan kahvin vastaan. Ilta sujui leppoisan jutustelun merkeissä ja kello oli miltei puoli kaksitoista palatessani huoneeseeni. Pysähdyin kuin seinään saapuessani huoneistomme ovelle. Ilmoitustaululla oli lappu, joka oli osoitettu minulle. Avasin taitellun viestin ja menin sisälle huoneeseemme. Viesti oli Daily Tar Heelistä; olin saanut ensimmäisen toimittajan tehtäväni! En voinut uskoa silmiäni tavatessani viestin rivejä yhä uudelleen. Tehtävänäni oli haastatella J.J. Astoria joulukuussa järjestettävistä tanssiaisista. Sinä yönä en nukkunut tuskin silmäystäkään ajatusten pyöriessä päässäni. J.J. Astor, Nathanielin isä... Nathanielilta saisin taustatietoja haastattelua varten. Täydellinen tilaisuus pyytää tuo mystinen, uskomattoman komea, täydellinen mies kahville.

Heräsin muutama tunti myöhemmin kellon ollessa viisi. En kyennyt nukkumaan enää, vaan nousin ylös ja tassuttelin jääkaapille, aamiainen alkaisi vasta kahden tunnin kuluttua. Kaadoin lasiin tuoremehua ja käperryin sohvannurkkaan lukemaan Bram Stokerin Draculaa. Stoker oli ehdottomasti lempikirjailijani, vaikka osasinkin Draculan ulkoa kannesta kanteen. Havahduin kolmen tunnin kuluttua sohvalta kirja pääni alla. Pomppasin niin äkkiä pystyyn, että olin pyörtyä. Ah, matala verenpaine ja alhainen verensokeri. Aamiaisaikakin oli jo loppunut, olin nukkunut liikaa. Kirosin itsekseni ja päätin ottaa kylmän suihkun herätäkseni kunnolla. Suihkun jälkeen päätin lähteä kirjastoon tekemään loput esseeni.

------
JATKUU!