Ensimmäinen luku: Tanssiaishaaveita ja nougatpähkinäjäätelöä

Preface: Bryce ja Nathaniel, täydellinen pari; Toinen on kuolematon ja toinen tavallinen 20-vuotias opiskelijaneito. Kuulostaa klisheeltä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä erään tunnetun tarinan kanssa, josta toki isot kiitokset Anne Ricelle, Angelille (Buffyn vampyyri) ja Stephenie Meyerille innoituksesta. Hahmot ovat omiani ja tapahtumapaikat suurimmaksi osaksi oikeasti olemassa Pohjois-Carolinassa (You can Google it! ;) ) Vampyyrihahmot ovat sekoitus kaikkea vampyyrimytogiaa, jota palvoen luen joka hetki. Tarina alkaa normaalista yliopistoarjesta ja se jatkuu... Monta lukua tulossa, joten varaudu janoamaan lisää tai tylsistymään kuoliaaksi. Ilmestyy tänne luku tai pari kerrallaan. Tällä aivoituksella ei ole vielä nimeä.

________________________________________


Ensimmäinen luku: Tanssiaishaaveita ja nougatpähkinäjäätelöä


Joulutanssiaiset?! Kuka ihmeessä keksi järjestää joulutanssiaiset ja ilmoittaa niistä vain kaksi kuukautta etukäteen? Teemana oli ”Lumikuningatar”, kuinka orginellia. Huokasin syvään ja sysäsin flaijerin kirjojeni väliin ja raahustin englannin luennolle. Herra B. Barnes, rakas englannin opettajamme oli onnekseni jälleen myöhässä ja sujahdin hiljaa Susanin viereen istumaan.

”Kiitos kun pidit paikkaa, taisin asua suihkussa hieman liian kauan tänä aamupäivänä.” Naurahdin vieressäni istuvalle Susanille. Susan virnisti ja otti tanssiaismainoksen esiin.
”Voisinpa pyytää Frediä tanssiaisiin kanssani”, hän huokasi ja piirteli sormellaan mainoksen kuvan ääriviivoja pitkin.
”Mikset voisi?” kysyin ihmetellen. En voinut alkuunkaan ymmärtää Susanin pelkuruutta Fred-asiassa, he sentään jakoivat saman intohimon; koripallon.

Susan oli osa Tar Heel Bluesin koripallojoukkuetta; hän oli päässyt tänä syksynä mukaan huutosakkiin ja kokonsa puolesta ihmispyramidin ylimmäiseksi. Fred taasen oli joukkueen luottopelaajia ja hyvin kiinnostunut huutosakin esiintymisestäotteluiden tauoilla. En erityisemmin pitänyt tuosta leuhkasta 190 cm pitkästä ensimmäisen vuosikurssin liiketalouden opiskelijasta. Susan kuitenkin tuntui pitävän Frediä jumalana, joten huulta purren kuuntelin ystäväni ja kämppikseni huokailuja. Susan, toinen kaksosista oli ensimmäisestä päivästä lähtien ollut ystäväni Chapel Hillin yliopistossa. Hän oli huonetoverini ja opiskeli journalismia aivan kuten minäkin. Susanin kaksoisveli Brennan opiskeli kauppatiedettä ja istui usein kanssamme lounaalla. Kaksoset olivat molemmat pienikokoisia, pisamanaamaisia ja vaaleita ja erottuivat massasta juuri lintumaisen ulkomuotonsa vuoksi. Brennan oli hyvin ujo ja jäi usein puheliaamman siskonsa varjoon. Olin huomannut, että minun rinnallani suurin osa yliopiston naispuolisista opiskelijoista vaikutti lyhyeltä. Olin perinyt 172 cm pitkän varteni äidiltäni, joka oli kanssani lähes samanpituinen. Punaiset hiukseni ja itsepäisen luonteeni sanottiin juontavan isoisä Shelleystä, joka kuoli minun ollessa yksi vuotias. Punaiset hiukseni olivat kirous, jonka kanssa tänäkin aamuna taistelin suihkusta tullessani; luonnonkihara pitkä tukka ei ollut kiitollisin aamuystävä yön jälkeen. Olinkin päätynyt sutaisemaan vallattomat kiharani ponnarille, josta karkaili muutama itsepäinen suortuva. Kaapista kiskomani punainen pooloneule ja mustat kapeat farkkuni eivät olleet sieltä muodikkaimmasta päästä, mutta olin päättänyt pysyä lämpimänä lokakuisessa sadekelissä vetoisen luentosalin uumenissa.

”Bryce, kuunteletko sinä?” Susan suhahti, kun tuijotin tyhjänä eteeni ajatuksiin vaipuneena.
”Hmmm...Öh, mitä sanoitkaan?” havahduin ja käänsin katseeni jälleen tanssiaismainosta hypistelevään Susaniin.

Samassa opettajamme herra Barnes kipitti saliin puuskuttaen. Susan vaikeni ja keskityimme kuuntelemaan herra Barnesin luennointia julkisen liikenteen toimimattomuudesta. Vajosin jälleen ajatuksiini ja mietin joulutanssiaisia. Joulutanssiaisissa tanssittaisiin, mutta kysymys kuului kenen kanssa? Pidin kovasti tanssiaisista ja toivoin voivani pukea viime keväänä äidin ompeleman vihreän satiiniunelmani päälleni jälleen jouluna. Olin kuitenkin päättänyt etten tanssisi yhdenkään koripallojokkueen edustajan kanssa, vaikka pituutensa puolesta he olivatkin paras mahdollinen vaihtoehto. Kello armahti meitä juuri kun olin nukahtamaisillani tuoliini. Kiiruhdimme ulos salista kohti kahvilaa, jotta saisimme päivittäisen kofeiinintarpeemme tyydytettyä. Tilasin tuplalaten ja siirryin käytävälle tutkimaan ilmoitustaululla olevia esitteitä. En huomannut lainkaan Evelyniä, joka harppoi korot kopisten kohti kahvipistettä. Evelyniä oli vaikea olla huomaamatta, sillä hän oli ottanut elämäntavoitteekseen pysyä kauniina ja hoikkana ikuisesti. Hän pukeutui muodikkaasti ja vartaloaan imartelevasti. Hän oli aina huoliteltu ja viimeisen päälle tyylikäs, kuitenkaan hänen kovan naamansa ilme ei koskaan pehmennyt kaikesta saamastaan huomiosta huolimatta. Huokasin syvään ja keskityin jälleen ilmoitustauluun tajuamatta, että Susan oli kadonnut kahvinsa kanssa jo aikaa sitten. Kuulin takaani jälleen askelia, tällä kertaa pehmeämpiä. Askeleet pysähtyivät taakseni kuin odottaen.

”Anteeksi.” Sointuva miesääni rykäisi.
Käännähdin salamana ympäri ja pidätin hengitystäni. Edessäni seisoi ehkä maailman komein miespuolinen olento hymy huulillaan.
”Uhm, niin?” henkäisin vastaukseksi tuijottaen silmät sepposen selällään tätä henkeä salpaavaa henkilöä.
”Osaisitko neuvoa tien kansliaan?” Tuo olento kysyi pehmeällä äänellä. Hänen silmänsä olivat kuin suklaata ja ihonsa vaalea kuin marmori. Hänen hiuksensa olivat tummat ja hieman sekaisin. Hän oli pitkä, lähes koripalloilija-Fredin pituinen ja pukeutunut mustaan pooloneuleeseen ja mustiin farkkuihin. Olallaan hän kantoi huolettomasti villakangastakkia ja olkalaukkua, joka näytti pursuavan kirjoja. En kyennyt sanomaan mitään, vaan tuijotin hänen uskomattoman komeita kasvojaan. Tuollaisia miehiä ei ollut olemassakaan, ei edes lehdissä. Hän näytti aivan mallilta tai pikemminkin jumalalta.
”K-kanslia...uhm... siis...täälläpäin”, änkytin ja lähdin kävelemään käytävää eteenpäin.

En yleensä mennyt sanattomaksi, mutta tällä kertaa en osannut sanoa yhtikäs mitään. Tuijotin vaivihkaa vierelläni askeltavaa hahmoa ja mittailin hänen vartaloaan. Se oli hoikka, mutta kiinteiden lihasten peittämä, hyvin istuvat mustat farkut ja musta pooloneule eivät jättäneet mitään arvailun varaan. Kasvojen profiili oli suora ja maskuliininen ja nenä aatelinen. Tuo mies oli suoraan jokaisen 20-kesäisen naisen päiväunelmista. Puntaroin mielessäni kehtaisinko kysyä, kuka tämä oli, mutta en ehtinyt sanoa sanaakaan kun jo pysähdyimme kanslian oven eteen.

”Ah, tässä se onkin. Kiitos sinulle kovasti ja näemme varmasti uudelleen.” Ja sitten hän astui ovesta sisään ja jätti minut seisomaan typertyneenä keskelle käytävää. Kaivoin äkkiä puhelimen taskustani ja näppäilin Susanin numeron.
”Susan! Missä olet? Minun on saatava puhua nyt heti!” Henkäisin, ennenkuin Susan ehti sanoa puhelimeen sanaakaan. Samassa Susan kävelikin kulman takaa.
”Mihin oikein katosit? Odottelin sinua C-siiven sohvilla.” Susan ihmetteli.
”Evelyn jäädytti koko kahvilan ja luulen että tapasin jumalan.” Vastasin ja hymyilin unelmoiden.
”Tapasit minkä?” Susan kysyi hämmentyneenä ja naurahti. ”Näytät siltä, kuin olisit juuri suudellut unelmiesi miestä tai saanut nougatpähkinäjäätelöä.” Hän jatkoi.
”Unelmieni mies se olikin, parempaa kuin nougatpähkinäjäätelö!” Vakuutin hänelle edelleen hymyillen.

Susan kohautti olkiaan ja virnisti eikä udellut enempää. Päätin kuitenkin kertoa kaiken myöhemmin, heti kun tietäisin enemmän tuosta mysteerisestä miehestä. En ehtinyt kuitenkaan perehtyä mysteerimieheeni enempää iltapäivän aikana, sillä jakaannuimme tekemään journalismin esseitä kirjastoon eikä minulla ollut varaa hukata hetkeäkään esseeltä, sillä olin päättänyt mennä viikonlopuksi Durhamiin vanhemmilleni.

Viikonloppu kotona Durhamissa sujui rauhallisesti ja ehdin jopa pesemään vaatteitanikin. En ollut viitsinyt käyttää pesutupaa, sillä joku älykääpiö oli keksinyt laittaa rikkinäisen tussin pulverilokeroon ja erään opiskelijan vaatteet olivat menneet pilalle. Hyvin aikuismaista toimintaa etenkin yliopisto-opiskelijalta. Äiti oli tapansa mukaan laittanut minulle valmiiksi rasioihin lempiruokiani ja ostanut muutaman lehden virikkeeksi pimeisiin iltoihin. Äiti-kulta jaksoi aina huolehtia hyvinvoinnistani. Istuessani bussissa matkalla takaisin kampukselle puhelimeni pärähti soimaan.

”Haloo?” vastasin monotonisesti.
”Hei Bryce, minä täällä... En kai häirinnyt?” Susan tiedusteli epämäräisen vastaukseni kuullessaan.
”Eeet, kuinka niin? Olen bussissa, kampukselle tulossa” Selvensin pettyneelle Susanille.
”Ajattelin, jos tulisit kanssani Butternutiin tai Bear Rockiin syömään, kuolen nälkään! Tänä viikonloppuna ruokala ei ollutkaan auki.” Susan selitti kiireesti.
”Hmm... Butternutin artisokkalasagne voisi maistua, sillä olen syönyt vain aamupalan tänään.” Mutisin hyväksyvästi.
”Oi ihanaa, kiitos Bryce! Nähdään Butternutissa!” Susan hihkui.
”Olen siellä noin 20 minuutin päästä.” Sanoin, ja suljin puhelimen. Butternut Squash oli kampuksen vieressä sijaitseva kasvisravintola, joka sattui olemaan kasvisyöjä-Susanin lempipaikkoja. Vilkaisen puhelimeni kelloa ja sulloin sen takaisin laukkuuni. Olisi minulla ollut äidinkin tekemää ruokaa, mutta toisaalta oli kiva päästä ulos huoneistosta.

Satoi jälleen vettä, kun bussi kaarsi kampuksen porteille. Kiskoin maiharitakkini hupun syvemmälle päähäni ja lampsin kohti Butternutia. Susan istuikin jo vakiopöydässämme ikkunan vieressä nurkassa ja hymyili minulle säteilevästi. En voinut olla vastaamatta hymyyn.

”Taisi olla aika tylsä viikonloppu?” Kysyin nauraen.
”Joo, käväsin ostoskeskuksessa ja tein esseitä, mutta muuten olin kuolla tylsyyteen.” Susan vastasi ja kaatoi lasiini vettä.
”Hei muuten, et sattunut näkemään sellaista tummaa pitkää poikaa kampuksella tänä viikonloppuna?” Kysyin äkkiä. Mysteerimieheni vaivasi minua koko viikonlopun ja siksi halusin saada mahdollisimman tarkan selonteon, mikäli paras ystäväni olisi sattunut häneen törmäämään.
”Öh... En? Kuinka niin?” Susan kysyi silmäillen ruokalistaa.
”Ajattelin vain...” Mumisin huultani purren.
”Pähkinänougat-mies vai?” Hän kysyi virnistäen.
”Joo, sehän se.” Vastasin huokaisten.
”Kertoisitko, mitä tapahtui perjantaina ja kuka ihmeen tumma poika?” Susan kysyi silmät palaen uteliaisuudesta.
”No, se on vähän kumma juttu...” aloitin ja jatkoin huomatessani Susanin kärttyisen katseen: ”Siis kun olimme hakemassa kahvia ja sinä menit edeltä. En huomannut lainkaan, että joku tuli seisomaan taakseni, sitten edessäni seisoi ehkä maailman upein poika: Pitkä, tumma, suklaanruskeat silmät, upeat kasvot, täydellinen kroppa... Ja se ääni..” Selitin samaan hengenvetoon.
”Hmm, kuulostaa ihan joltain mallilta tai satuolennolta... Ei lainkaan Chapel Hillin yliopiston opiskelijalta!” Susan tuumasi ja virnisti jälleen.
”Joku taruolento hän olikin. Aivan käsittämättömän komea ilmestys...” Sanoin ja suuntasin katseeni meitä kohti kipittävään tarjoilijaan.

Tilasin artisokkalasagneni ja PepsiMaxin ja syvennyin pohtimaan mysteerimiestäni. Söimme annoksemme hiljaisuuden vallitessa, kunnes katseeni osui pöydällämme lojuvaan sanomalehteen: ”J.J. Astor sponsoroi Chapel Hillin yliopiston joulutanssiaisia joulukuun 12. päivä.” Luki etusivulla kissankokoisilla kirjaimilla. Ohessa oli kuva viiksekkäästä, tyylikkäästä herrasmiehestä, joka muistutti ulkonäöltään aivan pähkinänougatjäätelömiestäni, minun mysteerimiestäni. Silmäni levisivät hämmästyksestä.

”Katsopas tätä!” Huudahdin limuaan ryystävälle Susanille. Susan nappasi lehden itselleen ja tavasi osoittamaani artikkelia ääneen:
”... J.J. Astor, Astor Technologiesin omistaja ja perustaja on luvannut sponsoroida yliopiston joulutanssiaisia tänä vuonna. Tanssiaiset järjestetään kymmenettä kertaa ja tällä kertaa niistä tulee spektaakkeli...” Susan hymähti ja jatkoi lukemista: ”Astorin poika, Saksasta vaihdosta kotiin palannut Nathaniel Astor, opiskelee Chapel Hillin yliopistossa journalismia ensimmäistä vuottaan...” Hänen suunsa loksahti auki, kun hän laski päässään vihjeet yhteen.
”Voisiko... Jos se olikin...” Hän aloitti, mutta ennätin ensin.
”Se poika on Nathaniel Astor!” Huudahdin ja tiputin haarukkani lattialle.

Susanin silmät levisivät ja näin, että hänen aivonsa työskentelivät ankarasti. Olimme kuin puulla päähän lyötyjä. Emme olleet kuulleetkaan John Jacob Astorin pojasta, saatika tienneet sen enempää itse herra Astorista, joka sattui omaamaan saman nimen kuin vuonna 1912 Titanicin mukana uponnut kuuluisa ja rikas liikemies. Nathaniel... Mikä nimi ja mikä mies... Vaivuin jälleen unelmiini enkä tajunnut ollenkaan tarjoilijan odottavan laskun kanssa vieressämme. Maksoin ateriani nopeasti ja kiskoin takkini päälle. Paloin halusta mennä kampukselle ja etsiä käsiini tuon ihanan olennon, joka oli syvästi järkyttänyt normaalia elämääni.

Illansuussa istuin jalat ristissä sängylläni viimeistelemässä esseetäni, kun kuulin koputusta oveltani.

”Nukutko jo?” Susan kysyi hiljaa oven raosta.
”En lähimainkaan.” Vastasin ja printtasin esseeni ulos.

Susan istahti sängylle viereeni ja rupattelimme monta tuntia miehistä; lähinnä Fredistä, Alfonsosta, joka oli espanjalainen vaihto-oppilaamme ja Susanin kaksoisveljen Brennanin huonetoveri, sekä Johnista, joka liittyi usein seuraamme lounastauolla ja hyppytunneilla. John oli lihaksikas ja poikamaisen komea poika, joka oli ensimmäisestä päivästä lähtien viihtynyt seurassamme. Hän ihaili suuresti Evelyniä ja liehitteli tätä aina kun pystyi. Emme voineet ymmärtää Johnin ihastumista koppavaan Evelyn Griffiniin, jonka malibu-barbiemaisen siloiteltu olemus tuntui viehättävän suurinta osaa yliopiston miespuolisia opiskelijoita. Toki minullakin oli kannattajani, mutta en jaksanut innostua heidän liehittelyistään kuten Eve. Äitini jaksoi aina ihastella pitkiä kiharoita punaisia hiuksiani ja tummansinisiä mantelinmuotoisia silmiäni. Minua oli siunattu hyvällä luustolla ja rakenteeltani muistutin kuulemma metsäkaurista. Olin tyytyväinen ulkonäkööni, mutten kokenut Evelynin kaltaista pakonomaista itsensä korostamisen tarvetta. Susan taasen oli 160 senttinen pyröeäkasvoinen ja pisamanaamainen keijutyttö, joka näytti pitkän varteni rinnalla lähinnä nukelta.

Nukuin yöni unia näkemättä ja heräsin ennen kellon soittoa. Nousin istumaan ja katsoin herätyskelloani: varttia vaille kuusi. Huokasin ja tassuttelin huoneestani yleistilamme läpi kylpyhuoneeseen. Peilistä minua katsoi hyvin väsynyt ja kalpea hahmo; päätin vetää vielä peiton korvilleni ainakin tunniksi. Vaivuin uneen melkein samantien sänkyyn palattuani ja uneksin tummasta komeasta miehestä, joka hymyili minulle sydäntäsykähdyttävästi. Herätyskelloni piipitys keskeytti mehukkaan uneni tasan tunti edellisen herätyksen jälkeen. Oli pakko nousta ja raahautua aamiaiselle. Vetäsin hupparin päälleni topin ja flanellihousujeni kaveriksi ja työnsin jalkani vihreisiin aamutossuihini. Susan kolisteli olohuoneessamme ja hymyili väsyneelle olemukselleni.

”Katsoin juuri, että jääkaapissamme on vanhaa jogurttia ja tuoremehua, joten lähden mukaasi aamupalalle.” Hän ilmoitti ja iski pienen jääkaappimme oven kiinni.

Olohuoneemme oli mukavan kokoinen ja kodikas huone, jossa vietimme aikaa vapaailtoinamme. Olin tuonut käyttöömme siskoni Brendan vanhan mikron sekä saanut vanhemmiltani pienen jääkaapin lahjaksi, jotta saatoimme lämmittää ruokaa myös asuntolassamme. Sohva oli Susanin, samoin 30 tuumainen laajakuva-tv dvd-soittimineen sekä stereomme, joita käytimmekin ahkerasti. Ainut esineeni kodinkoneidemme lisäksi olohuoneessamme oli vanha haalistunut roosanvärinen löhötuolini, jonka olin perinyt tädiltäni tämän muutettua Australiaan. Molemmilla meillä oli omat pienet huoneemme, jonne mahtui sängyn sekä vaatekaapin lisäksi pieni kirjoituspöytä-kirjahylly kompleksi. Olinkin ahtanut hyllyyni kaikki lempikirjani ja cd:ni ja lisää jemmannut sänkyni alla sijaitsevaan laatikkoon. Sängyt olivat jokaisella samanlaisia ja suhteellisen tukevia, tosin patjat olimme uusineet sillä moneen kertaan nukutut yliopistoasuntolan patjat eivät tuntuneet lukukauden alussa järin houkuttelevilta. Aamupalalla törmäsimme Johniin ja Brennaniin, jotka molemmat nauroivat uniselle olemukselleni. Heitin Johnia paperitollolla ja pyörittelin lusikalla murojani. En kyennyt syömään juuri mitään, sillä uneni tuntui vaikuttavan vatsani toimintaan yllättävänkin realistisesti. Vatsastani huolimatta en tinkinyt aamuisesta tuplalatestani, vaan kärsin urhoollisesti kuplivan tunteen sisuksissani. Hyvästelimme pojat ja kipitimme huoneeseemme valmistautumaan neiti Elliotin klassisen kirjallisuuden luennolle. Päätin laittaa ylleni viime viikolla ostamani punaisen ruutuhameen sekä vihreän pitkähihaisen paidan sekä jättää hiukseni kerrankin auki. Oloni oli asettunut, kun huuhtaisin kasvoni kylmällä vedellä ja lisäsin ripsiini ripsiväriä. Kerrankin olin ennen Susania valmiina ja hymyilin hänelle voitonriemuisesti.

Aamupäivä mateli kuin unessa. Kolmen tunnin luennoinnin jälkeen pääsimme onneksi kahdeksi tunniksi vapaalle ja suunnistimmekin kulkumme Bear Rock Caféseen lounaalle. Sydämeni heitti kuperkeikan oitis avatessani ravintolan oven. Nathaniel Astor nojasi baaritiskiin ja jutteli vilkkaasti muutaman toisvuosikurssilaisen kanssa. Livahdin nopeasti lähimpään vapaaseen loossiin ja mietin, kuinka aloittaa keskustelu, jos olin menossa baaritiskiä kohti. Tunsin oloni typeräksi ja lapselliseksi. En ollut ikinä ollut vaivaantunut miesten huomiosta enkä usein mennyt sanattomaksi yllättävissä tilanteissa. Tällä kertaa jouduin kokoamaan ajatuksiani yhä uudestaan ja uudestaan. Susan ei huomannut Nathanielia eikä reaktiotani ja sain koottua itseni ennenkuin hän suunnisti tiskille tilaamaan. Kävelin hitaasti hänen perässään ja mietin kuumeisesti mitä sanoa, jos Nathaniel huomaisi minut. Saapuessani tiskille tuo jumalainen miesolento kohotti toista kulmaansa ja hymyili häikäisevää hymyään minulle. Hymyilin takaisin ja osoitin hänelle muistavani kuka hän on.

”Kiitos viimeisestä.” Kuulin matalan pehmeän äänen sanovan oikealta puoleltani. Katsahdin oitis vierelleni ja katseeni nauliutui suklaanruskeisiin silmiin, joita kehystivät tuuheat mustat ripset ja sävähdyttävään hymyyn kaartuneeseen suuhun.
”Eipä kestä.” Vastasin vikkelästi peitellen hämmennystäni.
”Saanko kysyä, onko neidillä nimeä? En ehtinyt taannoin kysyä asiaa.” Nathaniel jatkoi.
”Bryce Shelley.” Vastasin viipymättä.
”Hmm, Bryce, todellakin kiitos kun näytit tien kansliaan, olin hieman kiireinen ja opinto-ohjaaja ei todellakaan katsonut hyvällä, kun saavuin vastaanotolle myöhässä.” Hän selitti ja hymyili jälleen. En osannut vastata tähän mitään, vaan tyydyin nyökkäämään ja hymyilemään mielissäni.
”Olen Nathaniel Astor enkä asu kampuksella, joten olin tosiaan hieman eksyksissä.” Hän tunnusti ja pudisteli nolona päätään.
”Kampus saattaa vaikuttaa sokkeloiselta, mutta siihen tottuu.” Vastasin pahoitellen ja käännyin kärsimättömän baarimikon puoleen.
”Suo anteeksi, olet varmasti nälkäinen. Ehdimme takuulla jutella toiste.” Natahaniel kiirehti sanomaan huomatessaan baarimikon ilmeen.

Hän hymyili vielä vetoavasti ja iski minulle silmää kadoten sulavasti kohti eräässä loossissa istuvaa poikajoukkoa. Tilasin nopeasti lounaani ison laten kera ja nappasin tiskillä keikkuvasta korista ruokailuvälineet mennessäni pöytäämme. En saanut katsekontaktia Nathanieliin enää, joten keskityin Susanin höpöttelyyn ja ruoka-annokseni ahmimiseen. Pohdin syödessäni edelleen tuota mystistä miestäni, joka oli yhtäkkiä saanut henkilöllisyyden. En ollut varsin varma pidinkö tuosta käänteestä, jonka paljastus oli tuonut mukanaan; J.J. Astorin poika... rikas kersa, joka ei asunut kampuksella. Huokasin syvään ja päätin lopettaa ajatuksilla leikittelyn siltä päivältä.

------ Jatkuu!------