Lontoo 20.11.1928, St. James Park

A/N - Edward kertoi Bellalle "kapina-ajastaan" n. 10 vuotta vampyyriksi muuttumisensa jälkeen. Carlisle pelasti espanjantautiin kuolemassa olevan 17-vuotiaan Edward Masenin ja teki hänestä kuolemattoman. Edwardin huoneen pöydällä oli kasa päiväkirjoja, joissa hän mainitsi olevan painajaismaisia merkintöjä hänen menneisyydestään..

Tässä yksi merkintä vuoden 1928 marraskuulta....
Kyseessä on siis Stephenie Meyerin innoittama "fanfic", jos sellaiseksi tätä voisi kutsua.

***************
"Because I knew the thoughts of my prey, I could pass over the innocent and pursue only the evil. If I followed a murderer down a dark alley where he stalked a young girl — if I saved her, then surely I wasn’t so terrible." -Edward Cullen, Twilight, Chapter 16, p.343 -
****************

Lontoo, 20.11.1928, St. James Park


Yö laskeutui nopeasti. Istuin puiston penkillä tuijottaen himmeästi palavaa kaasuvaloa, joka hädin tuskin valaisi sateen kasteleman soratien. Puistonpenkki tuntui kylmältä, vaikka tiesin etten tosiasiassa voinut tuntea kylmää. Tuijotin edessä aukenevaa puistonurmea turtana. Kuvittelin voivani unohtaa kurkussani palavan liekin, joka roihahti tuleen uudestaan ja uudestaan ajatellessani sitä haurasta ihmistä, jonka elämän olin riistänyt. Joka kerta, kun palautin mieleeni sen huuman, jonka koin vetäessäni sisääni tuota suloista tuoksua ja pureutuessani pehmeään ihoon, vaivuin euforiaan. Mieleni saisi rauhan ja ruumiini ravintoa. Huuma, joka varoitteli mieleni sopukoissa hirviön mieltäni hivellen, ei kuitenkaan tuonut minulle hitustakaan lohtua. "Saastainen murhaaja, joka ansaitsikin kuolla!" Hoin itselleni.

Tuon suloisen nektarin soljuessa alas kurkustani, en voinut ajatella kuin syyllisyyttä, joka jyskytti suonissani saalistaessani. Olin kuitenkin pelastanut naisen hengen. Mikä minä olin pelastamaan ketään? Hirviö, hirviö, jonka olemassaolo oli suuri vääryys.

Tein Carlislelle vääryyttä, tein vääryyttä Esmelle, jonka surullinen katse piinasi minua joka kerta kun suljin silmäni. En silti pystynyt elämään kuten he, en silti pystynyt saalistamaan kylmäverisesti, kuten kaltaiseni hirviön tulisi tehdä. Olin vampyyri, jonka sisin oli kuin ontto kuori, olin sieluton, tuomittu elämään ikuisesti helvetissä. Rintaani kouristi,vaikka sydämeni oli ollut hiljaa jo kymmenen vuotta. Vaivuin syvemmälle synkkyytteeni ja tuskin huomasin viereeni istahtanutta pientä haurasta hahmoa. Tuo hahmo hengitti rahisten ja hänen tuoksunsa sekoittui sateeseen. Tuo tuoksu oli vanha, surullinen ja jopa eltaantunut. Äkkiä kuulin hänen ajatuksensa. Niistä kuulsi katkeruus, suru ja itseinho, jollaisissa en uskonut yhdenkään ihmisen olevan kykenevä vellomaan. Naurahdin sarkastisesti; itseinho ei sittenkään ollut pelkästään kuolemattomien hirviöiden asia. Vihasin itseäni enemmän kuin koskaan. Olisin voinut repiä tuon silinterihattuisen kyhjöttävän olennon pään irti silmänräpäyksessä ja juhlia hänen verellään. En silti tehnyt elettäkään liikkuakseni. Tuon onnettoman hahmon ajatukset tuntuivat lohduttavilta. Käännyin katsomaan tuota nuhjuista hahmoa tarkemmin; ei mikään houkutteleva miekkonen keppeineen ja sateen liottamine vaatteineen. Hänen kasvonsa olivat harmahtavat kuin vahanaamio ja silmät lasittuneet. Hän oli kuollut sisäisesti, kuollut kuin minä. Sähähdin ajatuksilleni ja mies käänsi päänsä minua kohti. Hän ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin masentavaan puistonäkymään.

Istuin hiljaa paikallani tämän kummallisen kumppanini rinnalla ja yritin olla kuuntelematta hänen ajatuksiaan. Jäin pohtimaan omaa elämääni, tai jotain mitä me ikinä vietämmekään, kun sielumme on kuollut ja paennut saalistavan pedon tieltä. Mitä oikeastaan halusin? Halusinko jättää kaiken, minkä Carlisle oli minulle tarjonnut luonaan? Halusinko olla saalistaja, joka kostaa muiden vääryydet omaksi edukseen? Olinko oikeutettu riistämään toisen hengen, vain koska halusin saada omalle mielelleni rauhan? Miksi oikeastaan istuin tällä kurjalla penkillä pohtimassa asiaa, jonka ratkaiseminen tuntui yhtä kaukaiselta kuin rauha, jota saatoin tuntea vain niinä hetkinä kun saalistajan himoni oli tyydytetty ja saatoin vajota unohdukseen yksin pimeässä?

Päätin nousta ylös penkiltä ja jatkaa matkaani. En tiennyt minne, mutta päätin syleillä hirviötä sisälläni ja kadota Lontoon kaduille. Katsahdin nuhjuista miestä, joka silmäili minua nyt hieman valppaammin. Hänen katseessaan näkyi pyyntö. Pyyntö, jonka saatoin lukea hänen mielestään. Sanaakaan sanomatta kumarruin hänen puoleensa ja imin sisääni hänen kaulavaltimonsa tuoksua. Iskin terävät hampaani hänen kaulaansa ja vajosin tähän turruttavaan huumaan, joka tuuditti koko vartaloni ihanaan unenomaiseen euforiaan. Murahdin mielihyvästä ja join tuota elämän nektaria aistien, kuinka ahdistukseni katosi, ainakin hetkellisesti.

Euforia loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja tilalle saapui tyhjyys. Ammottava kuoppa rinnassani pysyi avoinna kuin odottaen. Laskin velton ruumiin käsistäni ja piilotin sen pensaiden katveeseen. Olin jälleen saanut hermoni kasaan, mutta kauan tätä siedettävää olotilaa tällä kertaa kestäisi? Jatkoin matkaani kohti King's Streetiä, jossa pidin majaani. Vierastalon emäntä oli tottunut monenlaiseen kulkijaan, joten ulkoinen olemukseni ei herättänyt hänessä epäluuloja. Huokaisin helpotuksesta saapuessani likaiseen porttikonkiin. Silmäni paloivat rubiininpunaisina ja saatoin nähdä niiden hohteen heijastuvan takaisin vesilammikoista, jotka solisivat kadulla. Oman kuvajaiseni katsominen sai ruumiissani aikaan kammottavan puistatuksen.

Olisinko koskaan enää inhimillinen? Pystyisinkö esittämään pyhimystä Carlislen ja Esmen edessä? Olisko minulla paluuta takaisin tieltä, jonka olin valinnut? Mieleni velloi ajatuksista ja pääni oli räjähtää. Harpoin portaat ylös huoneeseeni välittämättä muista paikallaolijoista. Maatessani sängylläni kuulin ulkoa kovaäänisiä ajatuksia. Ne olivat kiihkeitä ja täynnä tunteen paloa, nousin ylös ja menin ikkunaan. Näin ulkona nuoren parin, jotka toisiinsa kietoutuneina nojasivat vastapäiseen seinään. Voihkaisin mielessäni kuullessani heidän ajatuksensa. Mieleni ei tavoittanut mitään hirviömäistä, ainoastaan puhdasta himoa ja rakkautta, tunteita, joita minulla ei ollut. Kiskaisin verhon ikkunan eteen ja lysähdin voimattomana takaisin sängylle. Tuijotin kattoa ja mieleni muodosti kuvan tähtitaivaasta, jolla loisti himmeänä muutama tähti. Yhtään kirkasta tähteä, saatika tähdenlentoa ei näkynyt. Oli vain loputon samettinen pimeys, jossa himmeimmätkin valot näyttivät lähinnä ilkkuvan surkeaa olemustani. Minun oli lähetettävä sähke Carlislelle.