Moravian Love Song: Luku 2.

Luku 2.

Aamun kalpeat säteet siivilöityivät verhon läpi luoden sahalaitakuvioita puiselle lattialle. Murahtaen Alex käänsi kylkeään leveässä sängyssään viskaten painavan huovan yltään. Huoneessa oli viileää ja vanha harmaa puulattia oli suorastaan jäätävä. Loikkien nopeasti kylmän lattian poikki keittiönurkkaukseen, hän sytytti kaasuhellaansa ja nappasi jalkaansa tuolin vieressä lojuvat vihreät villasukat. Tuo vanha kivinen talo oli nostalginen ja kaunis, muttei kovin käytännöllinen, elettiinhän sentään 2000 -lukua. Saatuaan itsensä lämpimäksi hän puki ylleen mustat kuluneet vakosamettihousut ja veti ylleen tummanharmaan kauluspaitansa. Tämä päivä olisi vuoden vilkkain kauppapäivä ja hän halusi olla ajoissa valmistautunut. Hörppiessään teetään hän katseli hitaasti kieppuvia lumihiutaleita liikkeensä yläkerran pienestä ristikon peittämästä ikkunasta. Kalpea aurinko yritti kurkistella pilvien raosta lumikiteiden välkehtiessä sen heikoissa säteissä, sää oli unelias ja enteili lumimyräkkää. Juotuaan lämmittävän juomansa Alex nappasi harmaan villatakkinsa tuolin selkänojalta ja sujautti kengät jalkaansa kiiruhtaen natisevia portaita alas liikkeeseen; oli aika avata ovet asiakkaille. Nopeasti hän nappasi takkinsa naulasta ja avasi kaksi lukkoa ovesta ja sen jälkeen suuren etuikkunan luukut. Natisten ne kolahtivat auki paljastaen hieman utuisen ikkunan, jonka takana seisoi pronssinen patsas, joka esitti naista suden selässä sekä muutama eri paria oleva tuoli. Luukut avattuaan hän nappasi sanomalehden portailta ja kiiruhti takaisin sisään sytyttämään öljylamput, jotka toimivat liikkeen valonlähteinä. Tilaa ei ollut paljon, mutta esineet olivat toinen toistaan erikoisempia.

Aamu oli valjennut muutama tunti sitten ja Lillian oli ollut hereillä jo muutaman tunnin. Hän ei ollut nukkunut lainkaan eikä tuntenut oloaan lainkaan levolliseksi. Hänen ohimonsa jyskyttivät eikä absintin, saatika punaviinin juominen ollut parantanut asiaa lainkaan. Hitaasti hän nousi futoniltaan ja venytteli jäseniään. Hänen asuntonsa koostui kolmesta tilavasta korkeasta huoneesta, keittiönurkkauksesta sekä kylpyhuoneesta ammeineen. Asunto kuului Valeriukselle, mutta Lillian oli saanut luvan asua siinä niin kauan kuin halusi. Kalpea valo leikki ohuiden siniharmaiden verhojen takaa luoden huoneeseen sinertävää valoa. Vaaleat lautalattia oli viileä, mutta ei jääkylmä. Pehmeästi tassutellen Lillian asteli jääkaapille napaten sieltä tuoremehupullon. Edellispäivän vaatteet lojuivat kasana sohvan nurkassa ja hänen olonsa oli kuin yliajettu. Huoakisten hän riisui harmaan t-paitansa ja asteli kylpyhuoneeseen; oli aika ottaa herättävä suihku. Henkeään haukkoen hän astui kylmän veden alle seisten siellä hetken. Saatuaan tarpeekseen hän astui ammeesta kääriytyen pehmeään kylpytakkiin. Peiliin katsahtaessaan hän huokasi; hänen siniharmaat suuret, hieman vinot silmänsä olivat ympäröity sinertävän violeteila renkailla. Huokaisten hän kampasi märät hiussuortuvat ponihännälle ja käänsi selkänsä armottomalle peilikuvalleen. Saatuaan itsensä kuivaksi hän pukeutui nopeasti pitkään villapaitaan ja farkkuihin, nappasi takkinsa ja suunnisti kirpeään talvi-ilmaan. Hyytävä pakkasilma nipisteli hänen poskiaan saaden hänet hautautumaan syvemmälle villahuivinsa uumeniin. Hän veti takkinsa hupun päänsä suojaksi ja hölkkäsi kohti Kaarlen siltaa.

”Lillian!” Julianin ääni kuului sillalta. Lillian hölkkäsi hänen luokseen ja kiipesi istumaan hänen viereensä kaiteelle.

”Sangen kummallista tavata sinut täällä ja tähän aikaan...” Lillian hymisi katsellen jäässä olevaa hiljaista Vltava-jokea.

”Ei löytynyt vertaisiasi naisia eilen.” Julian vastasi ilkikurisesti pukaten Lilliania kylkeen.

”Haha, Julian sinä tiedät, että Valerius odottaa sinun pian ottavan Alcinan puolisoksesi.”

”Tiedän, mutta niin kauan kun voin välttää tuon sen helvetin, teen niin.” Julian vastasi nousten seisomaan kaiteelle. ”Mitä sinä aiot Lillian?”

”Koittaa selvitä joulun yli.” Lillian vastasi vakavoituen.

”Lil... Siitä on jo kuusi vuotta...” Julian ähkäisi kietoen kätensä Lillianin hartioiden ympärille.

”Tiedän, tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen...” Nainen huokasi hiljaa kääntäen katseensa enkelikasvoiseen Julianiin. Julian oli jokaisen naisen märkä unelma; hän oli uskomattoman hyvännäköinen, nokkela ja charmantti; naiset lankesivat hänen jalkojensa juureen, naiset kuten Alcina.

”Juostaan kilpaa? Hävinnyt tarjoaa sapuskat?” Julian kysyi ilkikurisesti virnistäen. Samassa hän olikin jaloillaan ja ampaissut sillan toiseen päähän. Lillian seurasi pian kannoillam hän tiesi olevansa ketterämpi ja nopeampi kuin Julian. Eikä aikaakaan, kun hän sai kilpakumppaninsa kiinni ja pyrähti tämän ohi. Nauraen Julian nappasi häntä käsistä kiinni pyörittäen häntä ilmassa. Hihittäen hysteerisenä Lillian kieppui miehen käsivarsilla tuntien olonsa kevyeksi; päänsärky oli poissa. Julian katseli huumaantuneena tuota vapaasti nauravaa naista käsivarsillaan; hän oli korviaan myöten ihastunut Lillian Vlcekiin. Tämän vaaleat hiukset olivat ponihännällä joka liehui tuulessa ja hänen vaaleansiniharmaat silmänsä loistivat nyt tummempina.

”Hyvää huomenta rouva Markovic.” Alex toivotti kumarassa kulkevalle herttaisen näköiselle rouvalle, joka astui ovesta sisään puoli tuntia liikkeen aukeamisen jälkeen. Rouva Markovic oli intohimoinen taiteenharrastaja, joka piti hyvin paljon uskonnollisista reliikeistä. Tälläkn kertaa hän saapui täsmälleen samaan aikaan kuin aina tarkastamaan Alexin liikkeen aarteet. Ohjatessaan rouva Markovicin peremmälle Alex ei voinut olla huomaamatta ulkona kisailevaa pariskuntaa, etenkään tuota vaaleaa naista maiharitakissaan; hänen liikkeensä olivat sulavia ja punottavat poskensa loivat kontrastin noille hieman vinoille vaaleanvihreille silmille. Nainen ei ollut tyrmäävä eikä kansikuva-ainesta, mutta hänessä oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista ja sensuellia. Sanattomana hän tuijotti tuota näkyä kylmässä talvisäässä.

”Näet jotain kaunista poikaseni?” Rouva Markovicin ääni sanoi Alexin korvansa juuressa.

”Ehm... Löysittekö jotain uutta rouva Markovic?” Alex vastasi punastuen hieman. Vastahakoisesti hän irroitti katseensa ikkunasta ja asteli iloisesti lörpöttelevän vanhan rouvan kanssa liikkeen perälle. Rouva Markovicin intohimona olivat erilaiset Madonna-kuvat, joita Alexille oli vuosien saatossa kertynyt useita; hänen koulutuksestaan ja sukujuuristaan oli hyötyä, mutta joskus hän vain kylmästi maksoi paikallisille trokareille, jotka hankkivat reliikit usein kiristämällä ja ryöstämällä pienien kylien kirkkoja ympäri Eurooppaa.

Lillian nauroi Julianin murjottavalle ilmeelle tämän hävitessä juoksukisan mukulakivikatua pitkin. Hän tunsi olonsa kevyeksi ja ja pirteäksi pyrähdyksen jälkeen, mutta hyvä olo hiipui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin; Julian sai puhelun Valeriukselta, joka halusi tämän luokseen.

”Sori kaunokainen, pakko mennä.” Julian kuiskasi Lillianin korvaan painaen huulensa tämän viileälle poskelle. Hänen katseensa viipyi hetken tuon naisen kasvoilla ja Lillian tiesi mitä Julian ajatteli; Hän rakasti Juliania, muttei niinkuin tämä häntä. Hän oli kuitenkin valmis uhraamaan oman onnensa miehen vuoksi, mikäli tilanne niin vaatisi. Huokaisten hän katsoi kuinka tuo tumma mies pyrähti juoksuun ja katosi siltaa pitkin toiselle puolelle jokea. Hän todella toivoi voivansa rakastua Julianiin, sillä hän oli aina osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen, hän oli aina ollut hänen ystävänsä. Jäisiä lumikokkareita potkien Lillian suunnisti Julianin perään siltaa kohti. Kumpupilvien lomasta pilkottava kalpea talviaurinko paistoi nyt täydellä terällään saaden lumen kimaltamaan. Hän astui pienen kahvilan ovista sisään ja osti mukaansa höyryävän yrittiteen jatkaen matkaansa kapeaa kujaa pitkin. Samassa hänen katseensa osui pienen antiikkiliikkeen ikkunaan. Hänen sydämensä hakkasi lujempaa silmien osuessa pronssiseen patsaaseen, joka esitti naista suuren suden selässä. Henkeään pidätellen hän astui liikkeen ovesta sisään. Vaaleanruskeatukkainen mies astui tuolien ja hyllyjen takaa esiin Lillianin astuessa kilahtavasta ovesta sisään.

”H-hei, kuinka voin auttaa?” Mies kysyi pehmeän matalalla äänellä katsellen häntä uteliaasti vihreillä silmillään. Lillian tuijotti miestä mykistyneenä; tämän veikeä olemus oli samalla poikamainen, mutta karski. Miehen ajamaton päivän sänki ja hieman sekaiset luonnonkiharat hiukset tekivät hänestä vastustamattoman komean.

”Hei...” Lillian henkäisi kääntäen sitten katseensa äkisti ikkunalla seisovaan patsaaseen.

”Patsas on tuotu täältä Tsekeistä, Moravian alueelta Brnosta, se löytyi linnoitusalueelta 1500-luvulla. Pidätkö siitä?” Mies kiiruhti sanomaan huomatessaan Lillianin viipyvän katseen patsaassa.

”Se... on kaunis.” Lillian kuiskasi koskettaen patsasta varovasti sormellaan.

Moravian Love song: Luku 1.

Luku 1.

Alex Perchehay istui pölyisessä ullakkohuoneessaan yrittäen saada selvää kuluneista kuiteistaan. Hän omisti pienen antiikkiliikkeen aivan Kaarlen sillan tuntumassa, jonka aarteet olivat peräisin hänen isoisoisältään North Stiffordista Englannista ja muutamalta mysteeriseltä ystävältä, joiden käsiin joutuneet esineet eivät välttämättä kärsineet päivänvaloa. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisilla vesillä esineitä metsästäessään, mutta asiakkaat eivät välittäneet, joten miksi hänkään välittäisi? Ei hänellä ollut mitään menetettävää. Hänen isoisoisänsä William Perchehay oli ollut pappi, aivan kuten muutkin Perchehayn suvun miehet aina keskiajalle asti. Alex Perchehay oli suvun ainoa elossaoleva miespuolinen jälkeläinen, joka oli kuitenkin kieltäytynyt pappisvalasta valmistuttuaan opinnoistaan. Hän halusi elää, hän halusi nähdä maailmaa. Teepannun vihellys keskeytti Alexin harhailevat ajatukset, hän oli istunut pöytänsä ääressä jo tovin.

”Äh, seitsemäntuhattakaksisataaneljä korunaa... ” Hän mutisi ääneen, ei oikeastaan kenellekään. Vaaleanruskeita hiuksiaan haroen hän nousi ylös papereiden peittämän pöytänsä äärestä ja asteli pieneen keittiönurkkaukseensa nostaen teepannun kaasuliedeltä. Hajamielisesti ähn nappasi skonssin paperipussista ja istuutui kuppinsa kanssa takaisin laskimensa ja paperipinojensa ääreen. Ilta oli jo pitkällä eikä kadulla liikkunut enää juuri kukaan. Joulun kolkuttaessa ovelle ihmiset kerääntyivät mielellään ystäviensä ja perheidensä luokse istumaan takkatulen loimuun. Joulun tullessa Alex linnottautui liikkeensä yläkerran asuntoon siihen kahden huoneen ja pienen kylpyhuoneen asuntoon, jossa hän nytkin istui selvitellen viikon kuluja.

Syvään huokaisten Lillian asteli mukulakivikatua pitkin kohti Kaarlen siltaa. Oli haudan hiljaista ja hän saattoi kuulla maihareidensa narinan lumen peittämiä kiviä vasten. Ajatuksissaan hän harhaili Vanhan kaupungin aukiolle, jolla bassojen jytke kuului kauas Astronomisen kellon luota. Eat Me, Drink Me oli goothtava klubi, jonne kaupungin alamaailman yöeläjät kokoontuivat iltaisin juomaan absinttia ja syömään pieniä kermaisia sydämen muotoisia leivoksia, jotka oli koristeltu punaisella kreemillä. Leivosten ja alkoholin yhdistelmä tuntui ulkopuolisista oudoilta, mutta klubin asiakaskunta oli ottanut ajatuksen heti omakseen klubin avatessa ovensa 30 vuotta sitten. Leivokset oli suunniteltu pitämään verensokerit ylhäällä absintin vaikutuksia lieventäen. Punainen vilkkuva kyltti toivotti asiakkaansa tervetulleeksi kellotornin alapuolella ja mitään ajattelematta Lillian sujahti tammipuisen oven raosta kapeaan käytävään, jota valaisivat ainoastaan korkealla katossa roikkuvat öljylamput. Kiviset kierreportaat veivät alaspäin kohti neljän metrin syvyydessä kirkon kellariholvissa sijaitsevaa hämyistä klubia. Basso iski tajuntaan yli 150 desibelin voimalla hänen astuessa suureen holviin, jossa ihmismassat velloivat musiikin tahdissa ympäriinsä.

”Lillian. Mukavaa, että liityit seuraamme.” Tumma miesääni sanoi Lillian takaa. ”Jos menisimme hieman hiljaisempaan tilaan?” Ärsyntyyneesti huokaisten Lillian seurasi tuota mustahiuksista pitkää vanhempaa miestä. Perätysten he astelivat holvin perälle ja ylös kiviparvelle, jolla sijaitsevat verenpunaiset plyyshisohvat olivat tuon miehen ja hänen seuralaisiensa mielipaikka.

”Lillian, mikä viivytti?” Julian kysyi silmät tuikkien noustessaan kohteliaasti seisomaan Lillianin astellessa sohvien luokse. Viiltävä tumma silmäpari tarkkaili Lilliania päästä varpaisiin tämän istuutuessa alas ja Lillian saattoi tuntea ajatukset, jotka juuri sillä hetkellä risteilivät tuon katseen omistajan päässä. Tuo viiltäväkatseinen nainen oli Alcina, muodokas ja itsevarma nainen, joka käyttäytyi kuin omistaisi puoli kaupunkia.

”Alcina, Valerius.” Lillian mutisi hiljaa tuolle mustahiuksiselle pitkälle vanhemmalle miehelle ja polkkatukkaiselle viiltäväkatseiselle naiselle.

”Oletko ajatellut viettää joulunpyhät meidän kanssamme?” Valerius kysyi pehmeästi saaden Alcinan kurtistamaan kulmiaan ilkeästi. Alcina ei pitänyt kenestäkään, hänen ilkeä luonteensa työnsi ihmiset turvallisen kahden metrin päähän itsestään eikä kukaan uskaltanut olla hänen kanssaan paitsi Lillian.

”Voi Valerius, tiedäthän, että Alcinan perheidylli menee rikki, jos orpo alempaa kastia oleva nainen liittyy saman katon alle tällaisena aikana.” Lillian vastasi pisteliäästi saaden Julianin hymähtämään. Julian oli hänelle kuin veli, tuo rakastava enkelikasvoinen mies piti hänen puoliaan, kun kukaan muu ei uskaltanut.

”Alcina, olenhan sanonut sinulle rakas tyttäreni, että Lillian on aina tervetullut seuraamme.” Valerius huomautti tyttärelleen, joka silmäili Lilliania murhaavasti. Samassa Julian syöksähti sohvalta ylös ja katosi parvelta alas.

”Absinttia.” Hän ilmoitti ilmestyessään takaisin parvelle tarjottimen kera. Tarjotin oli lastattu neliskulmaisilla jalallisilla laseilla, joiden jokaisen päällä lepäsi reiällinen kauniisti muotoiltu lusikka sekä sokeripala, tarjottimella oli myös pieni vesikannu. Jokainen nappasi lasin itselleen, pirskotti vettä sokeripalan päälle niin, että se valui liuoksena lusikan läpi tuohon myrkynvihreään nesteeseen.

”Paukut ovat vahvempia kuin yleensä, sillä havaitsin kireyttä ilmassa.” Julian totesi kumottuaan lasin sisällön kurkustaan alas. Irvistäen Lillian hörppäsi lasistaan tuntien tuon kitkerän nesteen valuvan kurkkuaan alas; hän ei erityisemmin pitänyt tuosta klubin asiakkaiden lempijuomasta.

”Eh, kiitos Julian. ” Hän kakoi sarkastisella äänellä yrittäen juoda koko lasin tyhjäksi. Irvistäen hän lopulta luovutti laskien lasinsa takaisin tarjottimelle ja nousi ylös.

”Joko lähdet?” Julian kysyi kulmiaan kohottaen.

”Taidan tarvita jotain muuta tämän myrkyn jälkeen.” Lillian totesi ja asteli portaita pitkin alas kiviseltä parvelta. Astuessaan ihmismassaan, hän tunsi kuinka pienenpieniin vaatteisiin sonnustautuneet runsaasti meikatut naiset tuijottivat häntä paheksuvasti; hän ei kuulunut joukkoon. Lillian ei pitänyt klubin ilmapiiristä, hän ei pitänyt absintista eikä liioin meikkaamisesta saatika pvc-vaatteista. Hän oli pukeutunut mustaan reikäiseen pitkään neulepaitaan ja harmaisiin pillifarkkuihin, jalassaan hänellä oli mustat kärjistään kuluneet maiharit; ei hän ei ollut kotonaan Eat Me, Drink Me:ssä. Hitaasti hän luovi tiensä baaritiskille ja tilasi punaviiniä ja Coca Colaa, hajamielisesti hän kippasi viinilasin sisällön kolan sekaan ja kääntyi katselemaan ihmisiä. Hän vihasi joulua, hän kaipasi perhettään, hän kaipasi heitä yhä.

The Moravian Love Song - prologi

Prologi

Yön hiipiessä kattojen ylle saattaa tuntea, kuinka pieni tuulenvire heiluttaa hiuksia ja jokainen oksan rasahdus kaikuu kaduilla. Lillian istui hiljaa kaiteella nojaten pylvääsen hengityksen höyrytessä kylmässä yössä. Yöllinen näkymä Pratzky´ Hradin kukkulalta rauhoitti hänen kiehuvaa mieltään. Pian olisi joulu, aika jolloin perheet kokoontuivat yhteen ja kodin täytti nauru. Oli kulunut kuusi vuotta siitä kun Lillian oli viimeksi nähnyt perhettään; hän ei uskonut äidin ja isän olevan enää elossa. Kukaan Vlcekin suvusta ei ollut, ei kukaan heistä. Lillian tunsi olevansa yksin.

”Hengität ilmaa ja ajattelet yötä?” Kuului miesääni hänen viereltään.

”Julian...” Lillian huokaisi kääntymättä katsomaan tuota ruskeahiuksista miestä, jonka enkelimäinen ulkonäkö sai hänet näyttämään aivan pikkupojalta.

”Valerius kaipasi sinua aiemmin.” Julian jatkoi pyyhkäisten hiukset ruskeiden silmiensä edestä.

”Minä tiedän.” Lillian vastasi hiljaa tuijottaen yhä kaukaisuuteen. Hitaasti Julian siirsi kätensä Lillianin olalle rutistaen hellästi. Hän tiesi hyvin miksi tuo vaalea surusilmäinen nainen istui linnan liepeillä yksin viidentoista asteen pakkasessa. Hän ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Hiljaa he istuivat vieretysten nojaten kivisiin tolppiin kevyen pakkaslumen kieppuessa alas heidän ylleen. Oli jälleen hiljaista; kaukana alapuolella levittäytyvä kaupunki nukkui odottaen auringon nousua. Lillian odotti auringon nousua, hän odotti vapautta, vapautta surusta ja velvoitteista. Hänen siniharmaat silmänsä vettyivät kyynelistä tuulen hulmutessa hänen hiuksissaan. Samassa hän ei enää kestänyt vaan ponkaisi ylös kaiteelta ampaisten juoksuun.

Luvut 10. ja 11. Not Over Yet, Liv Moreti, demoninmetsästäjä

10. Anteeksiantamisen kirous ja hienous

Heräsin maanantaina Netherwoodin harmaaseen aamuun. Selkääni kivisti ja pääni jyskytti kuin betonipora työmaalla. Syvään huokaisten kömmin lämpimien peittojen suojasta kylpyhuoneeseen ja edelleen viileään suihkuun. Suihkun jälkeen tunsin oloni hieman virkeämmäksi, mutta en sen iloisemmaksi; ikävöin Brania ja kumma kyllä myös kyynistä Doriania, joka kuitenkin hyvää hyvyyttään oli tullut kertomaan minulle muinaisten aikeista. Kaivoin yöpöytäni laatikosta särkylääkkeen ja raahustin vaatekaapilleni. Harmaa ja kolea keli vaati hupparin ja farkut, joten päädyinkin kaivamaan päälleni mustan pitkän hupparini ja mustat kuluneet pillifarkkuni. Tennarit ja nahkatakki saivat luvan kelvata ulkovaatteiksi, vaikkakin ulkona oli hieman koleampaa kuin edellisenä päivänä. Sutaisin hiukseni sykerölle takaraivon päälle ja nappasin koululaukun mukaani; olin jälleen myöhässä.

Rynnätessäni Netherwood High:n sokkeloisia käytäviä pitkin kohti Mr. Dowtonin luokkaa kirosin hiljaa elämääni ja tuuriani. Onnekseni Mr. Dowton ei ollut paikalla ja tehtävänämme oli tehdä ryhmätyötä. Mia väläytti minulle kouristuksenomaisen hymyn viittoessaan minut luokan perälle.

”Missä olit? Tämä tehtävä vaatii kaikki helvetin illat ja olen muutenkin jäljessä kaikessa.” Mia suhahti ja tunki tehtävänannon nenäni eteen.

”Ehm, nukuin pommiin... kaikki menee tosiaan päin hemmettiä...” Puhisin takaisin silmäillessäni hyvinkin vaikeaselkoista tehtäväpaperia.

”Ei viestiä Branilta?” Mia kysyi kulmiaan kohottaen. Puistin päätäni ja purin huultani; Bran ei ollut myöskään vaivautunut kouluun. Mietin kuumeisesti sanojani menneenä viikonloppuna ja Branin kasvoja hänen astuessaan ulos ovesta Dorianin kannoilla. Ajatukseni kääntyivät myös Dorianiin, joka tosiaan oli osoittanut olevansa kutakuinkin luotettava verenimijä.

”Haloo? Maa kutsuu Liviä!” Mia kihisi vieressäni Mike Johnsonin mulkoillessa meitä kyllästyneenä.

”Ah.. Mitä? Anteeksi... Branin poissaolo saa ajatukseni harhailemaan.” Myönsin hieman häpeillen yrittäen keskittyä jälleen lukemaan tehtävää. En saanut ajatuksiani kuitenkaan käännettyä pois tuosta kiehtovasta mieshahmosta, jonka menneisyys sai minut varpailleen. Olisin halunnut rynnätä Dorianin kryptaan ja ärsyyntyä hänen purevista kommenteistaan ja sen jälkeen mäiskiä muutamaa kuollutta, mutta päivä ei ollut ehtinyt vielä vanheta niin pitkälle. Huokaisten vilkaisin kelloa ja seurasin hiljaa Mian ja Miken väittelyä odottaen tunnin päättymistä. Päivästä oli tulossa kiduttavan pitkä. Kello kuitenkin armahti meitä kymmenen minuutin kuluttua ja raahustimme ulos luokasta saamatta mitään aikaiseksi koko tuntina.

”Voisimme tänään illalla koota muistiinpanoja ja miettiä rakennetta...” Mia aloitti mutta vaikeni sitten.

”Hmm...niin siis juu...” Mumisin tuijottaen käytävän päähän; Bran.

”Liv...” Ystäväni henkäisi, mutta ei sanonut enempää nähdessään ilmeeni.

”Minun... on mentävä.” Änkytin ja lähdin epäröiden astelemaan käytävää pitkin.

”Okei. Minä teen sitten koko helvetin työn yksin.” Mia puhisi. Tiesin ettei Mia oikeasti suuttuisi minulle, sillä hän tiesi kuinka tärkeä Bran minulle oli.

Bran seisoi hieman vaivaantuneena käytävän päässä katse naulittuna minuun. Astelin hänen luokseen kooten ajatuksiani. Olin valmistellut napakan puheen anteeksipyyntöineen, mutta en ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hän veti minut syleilyynsä ja painoi huulensa ahnaasti omilleni. Tunsin hänen maagisen miehisen vetovoimansa ja puheeni valui hukkaan; sanoja ei tarvittu. Hitaasti Bran vetäytyi huuliltani painaen otsansa otsaani vasten.

”Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt kertoa. Se mitä tein ei kuitenkaan vaikuta tulvaisuuteemme. En ole vihkiytynyt mustalle magialle ja loitsuni ei onnistunut täydellisesti... Debra vaipui tiedottomaan tilaan tajuamatta tätä maailmaa. Hän on suljettuna Armagh Memorialiin, sairaalaan... Olen niin pahoillani Liv. Olen ollut kopea ja itsekeskeinen enkä tajunnut ennenkuin työnsit minut pois luotani, että rakastan sinua. Liv Alexandra Moreti, vampyyrintappaja, olen sinun, kokonaan sinun enkä voisi koskaan satuttaa sinua.” Hän kähisi katsoen minua syvälle silmiin. Aivan kuin hän olisi nähnyt sisimpääni, mikä saattoikin olla mahdollista, sillä Branin magia oli osa hänen persoonaansa.

”Bran... Minä en tiedä mitä ajattelisin. Olen vampyyrintappaja; hyvän puolustaja, musta magia ei todellakaan kuulu repertuaariin, jota haluaisin käyttää tai johon haluaisin tutustua tarkemmin. Magia ja demonit ovat elämääni ja jos minun pitäisi valita; valitsisin demonit. Niitä vastaan minulla on aseet, minulla on voima.” Henkäisin ummistaen silmäni.

”Tiedän. En kuitenkaan pyydä sinua valitsemaan, sillä päätin jättää druidiyhteisön. En saa käyttää magiaa enää kuolevaisten maailmassa. Pystyn tekemään pieniä temppuja, mutta suuremmat loitsut koituvat tuhokseni. En kestä syyllisyyttä enää... Äitini...” Bran huokaisi nostaen päänsä ja katsoen minua yllättäen epävarmasti.

”Tiedän äidistäsi, Nick-setä kertoi. Olen pahoillani... Mutta...” Aloitin, mutta Bran keskeytti minut jälleen suudelmalla. ”Tuo... On...Epäreilua...” Huohotin hänen huuliaan vasten ja tunsin hänen virnistävän.

”Tiedän, mutta minä en aio luovuttaa. Haluan sinut.” Hän vastasi nyt itsevarmempana.

”Bran... Äh, hemmetti. Minä en pysty olemaan erossa sinusta enkä haluaisikaan.” Mumisin hiljaa painaen katseeni alas. Bran ei kuitenkaan sallinut sitä vaan nosti leukani hellästi ylös.

”Ei sinun tarvitse. Olen tässä. Olen vanheneva kuin sinä... Tein sen äitini ja sinun vuoksesi.” Bran sanoi käheästi ruskeat silmänsä täynnä tunnetta.

”Oh... Ei sinun olisi tarvinnut. Minä en vaadi mitään...” Aloitin, mutta hänen hymynsä salpasi henkeni. Olin pyörällä päästäni, minä, Liv Moreti olin sanaton ja hämmentynyt.

”Parempi näin. Olen liian kunnianhimoinen pysyäkseni kaidalla tiellä.” Bran tunnusti ojentaen kätensä kävellessään ulos koulurakennuksesta.

”Myöntäminen on ensiaskel parantumiseen.” Totesin hymyillen ja purskahdin hysteeriseen nauruun.

”En ole kuitenkaan menossa terapiaryhmään tilittämään tuntojani neitiseni.” Bran nauroi vetäen minut kainaloonsa. ”Yhden asian saat luvata kuitenkin...” Bran jatkoi vakavammalla sävyllä.

”Noh?” Kysyin rypistäen kulmiani, en pitänyt ehdoista.

”Selvitä Dorianin kanssa välisi.” Hän vastasi yksinkertaisesti katsahtaen minuun kysyvästi.

”Huoh, Dorian on hankala. Hän ei ajattele loogisesti ja jos hän on päättänyt olla mustasukkainen, en voi asialle mitään. Tosin aina voin mätkäistä häntä kuonoon, jos ärsyynnyn tarpeeksi.” Totesin Branin hymyillessä häijysti. Hän koki tuon kieltämättä komean vampyyrin uhkanaan. ”Dorian ei ole uhka, Bran kuuletko sinä?” Kiiruhdin jatkamaan saaden Branin jännittyneet hartiat rentoutumaan hiukan. Kiersin käteni hänen vyötärönsä ympäri nojaten hänen rintaansa vasten. Tunsin kuinka hänen hyvin muodostuneet lihaksensa rentoutuivat ja hänen käsivartensa kietoutuivat ympärilleni. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä hiuksissani. Hengitin hänen tuoksuaan ja jälleen sisälläni kuohahti; halusin vaipua jälleen tuohon mystiseen tilaan, jonne hän minut vei taitavalla tavallaan. Halusin häntä enemmän kuin mitään muuta. Koulupäivä oli kuitenkin kesken enkä voinut livistää, sillä Nick-setä oli kotona eikä sallisi lintsausta. Istahdimme vaahteran alle koulun nurmialueelle ohikävelevien tuijottaessa meitä.

”Liv! Aahmm... Bran hei.” Mia mumisi huomatessaan Branin vierelläni.

”Hei Mia. Mukava nähdä.” Bran vastasi pehmeällä äänellä hymyillen tuota seksikästä hymyään. Mia nielaisi.

”Tänään illalla opiskelutreffit?” Kysyin naurahtaen.

”Ehmmm... Siis, ah joo.” Mia änkytti tuijottaen Brania joka hymyili edelleen, tällä kertaa omahyväisesti.

”Bran!” Sähähdin varoittavasti ja tuo käsittämättömän hyvännäköinen velho käänsi katseensa minuun. ”Lopeta... Mian pitää pystyä kävelemään vielä. Sitä paitsi tuo hymy kuuluu minulle.” Jatkoin painaen etusormeni hänen huulilleen.

”Niinkö?” Bran kysyi kohottaen kulmaansa napaten ranteestani kiinni. Hän suuteli sormenpäitäni ja käänsi sitten katseensa takaisin Miaan, joka katseli meitä hermostuneesti hymyillen.

”Näköjään olette sopineet... Kiva. Ja nähdään illalla.” Mia sanoi hiljaa kääntyen viidensadan dollarin saappaillaan.

”Mia! Odota.” Huusin hänen peräänsä, mutta hän vain nosti kännykkänsä ilmaan sen merkiksi, että halusi jutella myöhemmin. ”Hemmetti...”

”Mene vain. Me tapaamme illalla kun olette saaneet opiskelunne hoidettua? Haluaisin sinun tapaavan äitini...” Bran sanoi pyyhkäisten hiussuortuvan kasvoiltani. Hän tuijotti minua intensiivisesti katseessaan jotain hellää. Tajusin olevani rakastunut, tajusin etten voinut pysyä erossa hänestä vaikka hän manaisi demoneita syvyyksistä. Vampyyrintappaja oli löytänyt kumppaninsa.

”Soitan sinulle, kun olemme Mian kanssa valmiita. Bran, minä... ra...rakastan sinua...” Henkäisin tuijottaen intensiivisesti takaisin. Branin katse suli ja hänen omahyväinen hymynsä leveni.

”Liv Moreti, vampyyrintappaja, olen sinun.” Hän kähisi huuliani vasten upottaen sormensa hiuksiini vetäen minut lähemmäksi itseään. Kellon soidessa seuraavan tunnin alkamisen merkiksi tajusin etten ollut syönyt palaakaan koko päivänä.

”Äh, tämä ei mene ollenkaan putkeen... Minun piti syödä...” Ärisin noustessani ylös nurmelta.

”Tässä, tarvitset sitä enemmän kuin minä.” Bran sanoi hellästi ja painoi käteeni suklaapatukan.

”Oh... Kiitos.”

”Jonkun on huolehdittava hyvinvoinnistasi, kun et näköjään muista tehdä sitä itse.” Hän hymyili ja suuteli päälakeani. ”Nähdään illalla.”

Hymyillen jumalaista hymyään Bran katosi koulun porteista ja minä kiiruhdin suklaapatukkaa ahmien seuraavalle tunnille. Ranskan tunti sujui kuin siivillä ja ennen kuin huomasinkaan olimme vapaita lähtemään kotiin.

________________________

11. Maailmanlopun enteitä

Hermostuneena seisoin vaaleapuisen oven edessä pohtien kuumeisesti mitä sanoa; en ollut koskaan ollut kasvotusten sokean ihmisen kanssa, saatika joutunut tapaamaan maagin äitiä. Pyrskähdin itsekseni ajatukselle huomaamatta kuinka ovi edessäni lennähti auki. Ovensuussa seisoi tumma tutunnäköinen nainen.

”Luulinkin kuulevani oven takaa äänen. Tervetuloa Liv.” Nainen sanoi syvän pehmeällä äänellä. Tuijotin häntä hetken suu auki, mutta muistin sitten käytöstavat ja tartuin varovasti naisen lämpimään käteen.

”Hauska tavata rouva Callahan.” Vastasin nopeasti nielaisten hermostuneesti.

”Käy peremmälle.” Nainen vastasi siirtyen oviaukosta sivummalle antaakseen minulle tietä.

”Kiitos...” Mumisin hiljaa vastaukseksi kiroten itseni alimpaan helvettiin; käyttäydyin kuin vähä-älyinen enkä tiennyt lainkaan mitä sanoa. Tuo Branin näköinen nainen huokui mystistä voimaa ja hänen koko olemuksensa oli kaikkea muuta kuin heikko sokea nainen. Hän oli kaiketi muinoin ollut mahtava velhotar.

”Kyllä. Olin klaanimme ylipapitar, mutta luovuin näöstäni poikani erheen vuoksi....” Nainen hymisi hiljaa selkäni takana; hän osasi lukea ajatuksia. Samassa tunsin kuinka lämpimät kädet kietoutuivat ympärilleni.

”Hei...” Pehmeä ääni kehräsi korvaani; Bran.

”H-hei...” Huokasin tuntiessani pehmeät huulet kaulallani. ”Käyttäydy, äitisi on viereisessä huoneessa!” Suhahdin, mutta Bran vain naurahti.

”Hän kuulee ja tietää kuitenkin mitä tapahtuu, joten turha yrittää peitellä mitään.” Hän hyrisi korvaani. Kiva, olin talossa, jossa jokainen ajatukseni tulisi julki ja kaikki pääni sisällä vellovat ajatukset olivat kuin tarjottimella.

”Bran! Älä nolaa tyttöä enempää, tulkaa syömään!” Rouva Callahanin käskevä ääni kuului käytävän perältä.

”Paras mennä tai meidät muutetaan sammakoiksi.” Totesin hymähtäen ja liikahdin kauemmas Branin huumaavasta syleilystä; tuo mies saattoi olla luopunut magiastaan, mutta hänen otteensa minusta oli suurempaa kuin yksikään taika. Olin Liv Moreti, demoninmetsästäjä, jonka ajatukset eivät pysyneet kasassa miehen seurassa. Samassa se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta; nuo muinaiset vampyyrit ja heidän suunnitelmansa, demonit ja Nick-setä... Mitä olin oikein tekemässä?

”Bran... minä...” Aloitin, mutta samassa tunsin pistävän katseen kasvoillani; rouva Callahan. Hän luki kaikki ajatukseni, hän tiesi mitä päässäni liikkui.

”Liv. Tulisitko hetkeksi kanssani tuonne.” Hän sanoi vaarallisen pehmeästi. Kävelin kulmiaan kysyvästi nostavan Branin viereltä tuon tumman naisen luo, joka katsahti merkitsevästi poikaansa. Mitä oikein oli tekeillä? ”Liv... Bran on joutunut luopumaan paljosta... Hän ei tiedä, että hänestä uhkuva maaginen voima ei koskaan katoa mihinkään, vaikka hän onkin irtisanoutunut magiikan harjoittamisesta. Näen pintaa syvemmälle, hän todella rakastaa sinua ja sinun tunteesi häntä kohtaan ovat tuota muinaista magiikkaa vahvempia. Et ole siis lumottu, tutki sydäntäsi Liv.” Nainen puhui pehmeällä äänellä hymyillen sitten kovin Branimaisesti.

”Minä... Rouva Cal...” Aloitin, mutta hän keskeytti minut jälleen.

”Voit kutsua minua Fionniksi.” Nainen sanoi hymyillen edelleen.

”Fionn, minä en tiedä mitä ajattelisin... Olen tottunut demoneihin ja vampyyreihin ja muuhun, mutta tämänkaltainen magiikka saa minut hämilleen.” Vastasin heikolla äänellä.

”Ymmärrän, mutta usko, Bran pysyy päätöksessään, hän ei koskaan tekisi mitään, joka aiheuttaisi sinulle harmia.” Fionn sanoi. ”Menemmekö? Paisti jäähtyy.” Hän jatkoi ohjaten minut takaisin ruokatilaan.

”Äiti?” Bran kysyi kulmat rypyssä astellessamme takaisin ruokatilaan.

”Kaikki hyvin, voisimme aloittaa illallisen, jos viitsisit kaataa viiniä?” Fionn vastasi vinkaten minulle silmää. Hymyilin Branille, jonka katse harhaili meidän välillämme; hän ei todellakaan ollut tietoinen tilanteesta, saatika omista kyvyistään.

Illallinen jatkui leppoisissa tunnelmissa ja tunsin rentoutuvani huomattavasti. Tunnelma kuitenkin särkyi ovelta kuuluvaan koputukseen. Fionn katsahti ovelle kulmat rypyssä ja Bran nousi salamana ylös tuolistaan. Istuin paikallani ihmetellen; mitä oikein tapahtui, miksi Bran singahti ylös tuolistaan ja miksi Fionn näytti niin huolestuneelta?

”Bran-kultaseni, avaisitko oven? Liv, sinun on parasta mennä hänen kanssaan.” Fionn sanoi tasaisella äänellä verhoten huolensa taitavasti. Katsoin Braniin kysyvästi, joka viittasi minut mukaansa harppoessaan ovelle. Hitaasti Bran avasi oven paljastaen rapuilla seisovan Dorianin.

”Dorian.” Hän sanoi pahaenteisellä äänellä.

”Velhopoika. Liv.” Dorian vastasi hyvin Dorianmaisella koppavalla sävyllä. ”Pahoitteluni, että keskeytän perheidyllinne, tai oikeastaan en ole lainkaan pahoillani, mutta voisitteko hetken kuvitella olevanne kiinnostuneita maailmanlopusta?” Hän jatkoi katsoen meihin kulmiensa alta.

”Vampyyri. Siksi en kyennyt lukemaan ajatuksiasi.” Fionnin ääni kuului takaamme ja Dorian astui askeleen taaksepäin. Ilmeisimmin Dorian ei pitänyt noidista tai velhoista.

”Kakista ulos asiasi hammaspoju.” Bran sähisi hampaidensa välistä. Olin varma, että nämä kaksi vielä päätyisivät välien selvittelyyn, josta vain toinen selviäisi hengissä.

”Bran! Käytöstavat! Astu peremmälle vampyyri.” Fionn kajautti käskevästi saaden Branin kääntymään ympäri.
”Äiti? Mitä sinä...” Hän aloitti, mutta tuo voimakastahtoinen nainen keskeytti hänet kädellään.

”Henkilökohtaiset tunteesi eivät saa astua asian edelle. Vampyyrilla on jotain kerrottavaa, joten hän kertokoon sen sisällä.” Fionn sanoi kääntyen kannoillaan.

”Kuulit mitä äitisi sanoi.” Dorian hymyili ivallisesti ja astui ohitsemme sisälle.

”Dorian, ole ystävällinen ja käyttäydy vähemmän kusipäisesti.” Säshähdin tuolle itsevarmalle vampyyrille, joka oli saanut sukat pyörimään jaloissani taannoin. Dorian oli edelleen vaarallisen hyvännäköinen, mutta kipinä oli sammunut; se oli sammunut sillä sekunnilla kun törmäsin tuohon druidisukua olevaan mieheen, joka sai aikaan jotain muuta sisälläni. Tunsin kuinka Branin katse viipyi meissä ja hiveli sitten profiiliani. Käännyin hymyillen hänen puoleensa ja painauduin hänen kainaloonsa.

”Parasta kai mennä?” Kysyin varovasti Branilta, joka rutisti minut lähelleen turhankin voimakkaasti. Astellimme Dorianin perässä olohuoneeseen, jossa rouva Callahan istui ruskeassa nojatuolissa viinilasi kädessään. Myös Dorianilla oli lasi käsissään, mutta neste lasissa oli punaisempaa ja paksumpaa kuin viini.

”Keskustelu sujunnee paremmin, kun jokaisella on lasi hyppysissään.” Fionn vastasi hymyillen, hän oli jälleen lukenut ajatukseni. Dorian kohotti lasin huulilleen paljastaen terävät kulmahampaansa.

”A -negatiivinen... Kiitos rouva Callahan.” Hän hymisi siemaistuaan lasistaan.

”Ilo on minun puolellani. Sattumoisin luonamme käy vierailulla myös vampyyreja.” Hän vastasi hymyillen. Suuni loksahti auki; Callahanit olivat hyvää pataa vampyyrien kanssa? ”Liv, ottaisitko viiniä vai haluatteko ennemmin kaakaota?” Fionn keskeytti ajatusteni juoksun.

”Viini käy hyvin.” Vastasin äkkiä.

”Minä haen äiti.” Bran vingahti kadoten nopeasti keittiöön.

”Okei, mitä on tekeillä?!” Kysyin kovaan ääneen painostavan hiljaisuuden laskeuduttua huoneeseen.

”Ah viinisi. Istu alas Liv.” Fionn sanoi käskevään sävyyn saaden Dorianin hymähtämään.

”Turpa kiinni hammaspoika!” Sähähdin hampaiden välistä napaten lasin Branin kädestä.

”Ja kun olette lakanneet piikittelemästä toisianne, voinen aloittaa tarinan?” Fionn sanoi aivan kuin nähden mulkaisut, joita Dorian ja minä jaoimme toisillemme.

”Eikö Dorianilla ollut asiaa?” Bran kysyi kummissaan; hänkin oli siis ulkona yhtälöstä, hän oli yhtä pihalla kuin minä.

”Kaikki aikanaan.” Fionn vastasi siemaisten lasistaan.

Just did some...

Päivittelin tuossa tuota "oikeeta blogia" ja tein uuden buttonin siitä tännekin. :) Sitten kyllästyin tuohon entiseen ulkoasuun, joten syysfiilistellään! Yuleksi tai jouluksi jotain muuta sitten ;)

Satun myös omaamaan obsession Draco Malfoyhin (kukaan ei sitä ikinä ole huomannut...), joten tein taustakuvan itselleni.

******
Updates for my real blog and added the new button here as well. :) And then I got bored with the layout on this one. So let's get Autumny! Something else for winter or Yule then ;)

I also happen to have a thing for Draco Malfoy (in case you haven't notice...), so I made a new for myself wallpaper...