A/N: Tässäpä vielä viimonen kurkistus Nathanielin ja Brycen ikuisuuteen.
Stoori on saanut nimen: "Lumihiutalesydän"
Stoori on saanut nimen: "Lumihiutalesydän"
Epilogi: Ikuisuus
Suolainen ja raikas merituuli puhalsi kasvoilleni auringon kimmeltäessä vaahtopäisissä aalloissa. Silmiäni särki, mutta en voinut lakata tuijottamasta tuota punertavaa kauneutta, joka vajosi hetki hetkeltä meren syleilyyn. Hiekka tuntui pehmeältä varpaissani ja lintujen liverrys täytti sulosoinnuillaan korvani. Ilta oli kaunis. Tunsin lämpimät kädet ympärilläni ja käännyin hymyillen suklaanruskeita silmiä kohti.
”Lähdetäänkö?” Pehmeä ääni kysyi veren punaamien huulien lähestyessä omiani.
”Lähdetään.” Vastasin hymyillen napaten yhdellä sulavalla liikkeellä kristallisen shampanjalasin hiekalta, lasi oli värjäytynyt punaiseksi ja sen reunalla kimalteli pisaroita. Lipaisin kielelläni pisarat suuhuni kuullakseni kehräävän naurahduksen tuon jumalaisen olennon huulilta.
”Olet näemmä päässyt sinuiksi tuon kanssa?” Hän nauroi silmät tuikkien.
”Pikkuhiljaa.” Hymyilin tyytyväisenä nuollen punaisen nektarin tahrimia sormiani autuaana.
”Hmm... menisimmekö sängyn kautta?” Nathaniel kysyi silmät palaen halusta katsellessaan kieleni liikettä lasin pinnalla. En vastannut mitään, vaan pinkaisin yliluonnollisen notkeasti juoksuun ja sekunnin murto-osassa seisoin tuon yleellisen sängyn vieressä. Nathaniel kietoutui ympärilleni vain murto-osa myöhemmin. Ikuisuuteni oli alkanut liekehtivissä merkeissä enkä halunnut tuon liekin sammuvan enää koskaan. Lumihiutale kaulallani kimmelsi kynttilöiden valossa, kun Nathanielin palvovat kädet löysivät jälleen vartaloni joka sopukan. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut varoa eikä minun tarvinnut pelätä hänen menettävänsä itsehillintänsä. Kaikki rajat oli rikottu ja ylitetty eikä mikään erottanut minua enää koskaan lumihiutalesydämestäni; Nathaniel, tuo jumalainen petoni.
Aika ei merkinnyt mitään, oli vain ikuisuus.
