Neljäs luku: Elokuvia ja paljastuksia

Tarina jatkuu...
_____________
Neljäs luku: Elokuvia ja paljastuksia

Olin täysin uppoutunut taustatutkimukseeni enkä huomannut lainkaan, kuinka vastapäiseen tuoliini ilmestyi hahmo.
”Hei neiti toimittaja.” Tuttu, pehmeä ääni sanoi. Nostin katseeni ja huomasin tuijottavani Nathanielin syvänruskeisiin silmiin.
”Hei.” Vastasin hymyillen ilahtuneesti. ”Päätit ilmestyä paikalle.” Huomautin muistaen hänen edellisillan lupauksensa.
”Kuten lupasin.” Hän vastasi hymyillen.
”Mistä tiesit, missä olen?” Kysyin kasatessani kirjoja pienempään tilaan.
”Tiedän sinusta yhtä ja toista. Kuten sen, että pidät Bram Stokerin Draculasta.” Nathaniel vastasi arvoituksellisesti hymyillen.
”Öh... Pidän, mutta miten se liittyy tähän?” Kysyin hieman ärsyyntyneenä.
”Siten, että voisimme karata täältä talolleni katsomaan elokuvaa.” Nathaniel vastasi ja kiersi taakseni siirtäen kannettavani pois käsistäni.
”Ihan oikeasti, tuo artikkeli pitää saada valmiiksi! En voi lähteä nyt mihinkään!” Huudahdin ja nappasin koneeni takaisin.
”Ehdimme katsoa sitä kyllä vielä, menemmekö?” Hän vastasi suostutellen ja hymyili vastustamatonta hymyään.
”Äh, tuo on ilkeää.” Puuskahdin antaen periksi.
”Et tiedäkään...” Nathaniel vastasi hymyillen ja auttoi minua pakkaamaan tavarat laukkuuni.

Lähdimme hiljaisesta kirjastosta kohti ulko-ovia Nathanielin pitäessä minulle ovia auki. Kuulin takaani jupinaa; Evelyn seisoi pahansuopa ilme kasvoillaan käytävällä muutaman toisvuosikurssilaisen kanssa. Nathaniel ei vaivautunut vilkaisemaan hänen suuntaansa ja minun oli vaikea peittää hymyäni. Evelyn-rukka, ensimmäinen miespuolinen henkilö, joka täysin ohitti hänet. Nathaniel ohjasi minut Chevroletilleen ja avasi herrasmiesmäisesti minulle oven. Hymyilin hänelle kiitokseksi. Ajoimme kovaa vauhtia kohti Bourington Streetiä, auton stereoista tulvi jälleen Kings Of Leonia ja hyräilin itsekseni musiikin tahtiin. Nathaniel katsoi minuun ja kohotti merkitsevästi kulmiaan.

”Et taidakaan olla minulle käärmeissäsi, kun varastin sinut mukaani kirjastolta?” Hän sanoi huvittuneena.
”Hmm, osaan tarvittaessa antaa periksi.” Totesin nauraen ja katsoin hänen syvänruskeisiin silmiinsä. Hän ei kääntänyt katsettaan pois, vaan tuijotti takaisin.
”Silmäsi ovat kauniit. Kuin öiset tähtitaivaat.” Hän totesi äkkiä.
”Oh... Kiitos.” Henkäisin ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Nathaniel naurahti ja pysäytti auton vaalean 1920-luvulta peräisin olevan kivitalon pihaan.

Piha oli avara ja valaistu, ohut lumikerros peitti kartiotuijia, jotka reunustivat hyvinhoidettua pihaa. Nathaniel johdatti minut kivetettyä pihatietä pitkin etuovelle. Huomasin vasta nyt jykevän tammipuisen oven, jonka kuvioitu pinta kiilsi kostean lumen kastelemana. Talo oli kaunis, mitä muuta Nathanielin kaltaiselta henkilöltä saattoi odottaa, olihan hän itsekin henkeäsalpaavan komea. Hän avasi oven äänettömästi ja johdatti minut sisään. Sen sijaan, että olisimme menneet aulasta kirjastomaiseen olohuoneeseen, hän johdattikin minut portaiden alla sijaitsevalle ovelle. Katsahdin häneen ihmetellen ja hän hymyili minulle rohkaisevasti. Astuimme ovesta portaisiin, jotka veivät hämärään kellaritilaan. Nathaniel sytytti valot. Henkäisin hämmentyneenä; kellari oli sisustettu lämminsävyisillä väreillä ja sen takaseinää peitti suuri valkokangas. Valkokankaan edessä oli kaksi riviä isoa nahkaverhoiltua sohvaa. Valkokankaan sivuilla oli verenpunaista samettia olevat verhot, aivan kuin elokuvateatterissa. Huomasin, että lattiaakin peitti pehmeä punainen kokolattiamatto.

”Sanoinhan, että menemme katsomaan elokuvaa.” Nathaniel sanoi omahyväisesti hymyillen.
”Elokuvateatteri?” Kysyin ja puistin päätäni nauraen. ”Nathaniel Astor, kuinka monta yllätystä aiot vielä järjestää?” Jatkoin ja istahdin ensimmäisen rivin muhkealle sohvalle. Nathaniel hymyili ja käynnisti kaukosäätimellä kattoon asennetun datatykin.
”Bram Stokeria neidille, olkaa hyvä.” Hän sanoi virnistäen ja istuutui viereeni heittäen kätensä selkänojalle. Katsoimme elokuvaa hiljaisuuden vallitessa, kunnes koin vastustamatonta halua nojautua lähemmäs tuota täydellistä olentoa vieressäni. Hivuttauduin vaivihkaa lähemmäs ja tunsin kuinka hän jännittyi. Katsahdin nopeasti hänen kasvoihinsa ja näin hänen sulkeneen silmänsä ja rypistävän kulmiaan. Emmin hetken, mutta en uskaltanut liikkua.

”Bryce... Tuota... Meidän pitäisi ehkä jutella...” Nathaniel kuiskasi hampaidensa välistä.
”Odota, haen ensin juomista.” Sanoin ja pomppasin ylös hänen vierestään suunnistaen kohti kahta suurta jääkaappia, jotka olin huomannut portaiden vieressä.
”Bryce, ei älä...!” Nathaniel huudahti, mutta myöhässä, olin jo kiskaissut kaapin oven auki. Seisoin typertyneenä jääkaapin ovella ja tuijotin kaappiin. Samassa tunsin Nathanielin vieressäni ja hän läimäytti kaapin kiinni sanaakaan sanomatta. Hänen ilmeensä oli villi ja kireä.
”Juomista... Sinä... Miksi... Nathaniel?” Sokelsin kauhuissani. Hän ei vastannut, vaan tarttui minua kädestä ja talutti minut takaisin sohvalle.
”Niin... Et tajua kuinka vaarassa olet!” Nathaniel kuiskasi kireällä äänellä. ”Se mitä näit on jotain, mitä kukaan ei koskaan saa tietää. Katso elokuvaa Bryce, katso mitä näet!” Hän jatkoi kiihtyneenä ja käänsi kasvoni kohti valkokangasta. Katsoin typertyneenä, kuinka Gary Oldman, kreivi Dracula, kumartui Lucyn ylle ja iski terävät kulmahampaansa tämän kaulaan imien hänen vertaan. Käänsin kasvoni Nathanieliin epäuskoisena.
”Sinä siis... Miten...” Nieleskelin hämmentyneenä.
”Minä olen 98 -vuotias vampyyri!” Nathaniel puuskahti ja nousi ylös sohvalta. ”Ja kyllä, J.J. On myös vampyyri, luojani. Hän on täsmälleen se sama John Jacob Astor, jonka uskottiin kuolleen Titanicin upotessa 1912. Me elämme ihmisverellä Bryce.” Hän jatkoi kiihtyneenä. Kuuntelin häntä typertyneenä. En tiennyt uskoako Nathanielin tarinaa vai juostako pakoon kauhun vallassa. Jälkimmäisen mahdollisuus oli mennyt jo aikaa sitten, sillä olin jähmettynyt paikalleni. Nielaisin ja pudistin päätäni.
”Sinä siis olet vampyyri?” Kysyin kuiskaten ja jatkoin hänen nyökätessä vastaukseksi: ”Miten voit olla tässä iskemättä hampaitasi kurkkuuni? Miten voit käydä koulua? Miksi et nuku arkussa päivisin, miten voit liikkua auringonvalossa?” Kysymykset tulvivat huuliltani ennenkuin ehdin ajatella tarkemmin mitä sanoin. Nathaniel naurahti.
”Suurin osa legendoista on pelkkää tarua, taikauskoa. Voin liikkua auringossa, mutta en tee sitä mielelläni, sillä silmämme eivät kestä auringonvaloa ja valossa ihomme on läpikuultavan valkoinen, joka herättäisi liikaa huomiota. En nuku laisinkaan, sillä en kykene vaipumaan uneen, joten arkku ei ole oleellinen. En voi astua sisään ihmisen kotiin ilman erillistä kutsua tai pyyntöä, siksi en tullut suoraan sisään huoneeseesi tässä taannoin. Ja syy, miksi en ole yrittänyt tappaa sinua, onkin myös itseäni askarruttava seikka.” Hän selitti tutkien ilmettäni ja jatkoi sitten: ”Elämme lahjoitetulla verellä, sillä, jota näit varastoituna tuohon jääkaappiin. Sinun ei pitänyt nähdä sitä, sinun ei pitänyt saada tietää, mutta koska en voi vastustaa seuraasi enkä halua olla ilman sinua, paljastuminen oli vääjäämätöntä ennemmin tai myöhemmin.”
”Minä... en... tiedä mitä ajatella...” Sain sokellettua nieleskellen.
”Ei sinun tarvitse ajatella juuri nyt mitään, toivon vain, että luotat siihen etten satuta sinua.” Nathaniel henkäisi ja kosketti poskeani.
”Si-sinä siis haluat olla kanssani?” Sain sanotuksi väristen hänen kosketuksensa alla.
”Haluan. En ole tuntenut näin vuosikymmeniin. Minusta tuntuu, että olen rakastunut sinuun Bryce Marcilla Shelley.” Hän vastasi istuutuen viereeni katse yhä kasvoissani.

Hitaasti hän kumartui lähemmäs ja hänen huulensa koskettivat omiani. Vastasin suudelmaan empimättä ja yllätyksekseni hän kietoi kylmät kivikovat käsivartensa ympärilleni vetäen minua lähemmäksi. Pidätin hengitystäni ja hän hellitti otteensa.

”Anteeksi, en kai satuttanut sinua?” Hän kysyi säikähtäneenä.
”E-e-et. Olin vain... hämmentynyt.” Vastasin takellellen. Totta puhuen pelkäsin hetken hänen upottavan hampaansa kaulaani ja imevän minut kuiviin.
”Sinä pelkäät.” Nathaniel totesi vakavana ja vetäytyi kauemmas.
”En oikein tiedä mitä ajatella, tai...” Tunnustin vaikeana. Hän ei vastannut, vaan nousi seisomaan ja asteli portaita kohti.
”Vien sinut takaisin asuntolaan.” Hän sanoi silmissään tulkitsematon ilme.
”Ei! Mitä... Anna minulle hetki.” Sain huudahdettua. Olin joko pahimman sortin masokisti tai pidin vaarallisesta elämästä, mutta tosiasiassa en halunnut lähteä mihinkään. Pääni oli pyörällä, mutta en halunnut lähteä Nathanielin luota.
”Haluan koota ajatukseni, ole kiltti... jäädään...” Pyysin ja hän asteli hitaasti empien luokseni.
”Saat niin kauan aikaa kuin tarvitset. Olen pahoillani, jos pelästytin sinut.” Hän kuiskasi ääni käheänä.

Nousin sohvalta ja astelin kellarin toisella puolella sijaitsevan biljardipöydän luokse, nojasin siihen ajatuksiani kooten. Päässäni vilisi kauhutarinoita vampyyreista ja muista verta imevistä hirviöistä. En voinut uskoa, että tuo täydellisen ihana olento oli jotain niin demonista.

”Sinä siis olet 98-vuotias... Olet syntynyt 1911?” Kysyin hiljaa hetken kuluttua.
”Niin... Makasin Hillingdonin sairaalassa keuhkokuumeessa, kun J.J. Löysi minut ja muutti minut vampyyriksi. Olin tuolloin 19-vuotias.” Hän vastasi yhtä hiljaisella äänellä.
”Sinä... sinä siis et juo ihmisten verta?” Jatkoin kyselyäni nieleskellen.
”Kyllä ja ei. Elämme luovutetulla verellä... J.J:llä on suhteita veripankkiin.” Nathaniel vastasi katsoen poispäin ja jatkoi sitten: ”En ole koskaan juonut ihmisestä, en ole koskaan tappanut ketään. J.J. Taasen tappoi minut saadakseen itselleen kumppanin, kuten hänen luojansa toivoi, hän ei kuitenkaan kyennyt käymään täysissä elämänvoimissaan olevan ihmisen kimppuun, vaan hän valitsi henkitoreissaan makaavan uhrin... Tosin myöhemmin hän tappoi muutaman höynähtäneen gootin Schwarzwaldissa...”

Mietin kuumeisesti kuulemaani ja olin oikeastaan helpottunut etten ollut tavannut J.J. Astoria sen lähemmin. Katsoin Nathanielin vilpittömiin tummiin silmiin ja tunsin saman liekin sisälläni kuin aiemminkin; Hän oli rakastunut minuun, tuo jumalainen hirviö oli rakastunut minuun. Astuin epäröiden askeleen eteenpäin. Hän ei liikkunut, vaan odotti minun tekevän siirtoni. En kyennyt vastustamaan tunteitani enää, vaan heittäydyin hänen kaulaansa suudellen häntä intohimoisesti. Hän vastasi hyökkäykseeni yhtä ahnaasti. Hitaasti hän johdatti meidät takaisin sohvalle ja kiepautti minut syliinsä. Istuimme sylikkäin huohottaen. Äkillinen tunnepurkaus alkoi laantua ja minua huimasi.

”Mitä ajattelet?” Nathaniel kysyi hivellen selkääni.
”En oikeastaan mitään ja toisaalta omaa elämääni, kuinka helposti se olisi katkolla. Kuitenkin minun on myönnettävä, että halusin sinua ja sinut ensimmäisestä kerrasta lähtien kun törmäsimme kahvilassa.” Tunnustin hänelle hymyillen.
”Hmm, tuo on helpottavaa kuulla.” Hän mumisi painaen kasvonsa rintaani vasten.
”Eikö sinun ole hankalaa olla näin lähellä? Etkö tunne houkutusta iskeä hampaitasi ihooni?” Kysyin äkkiä.
”Kurkkuni on tulessa jatkuvasti ihmisten lähellä, mutta en kykenisi koskaan juomaan ihmisestä, olen liiaksi ihminen siinä mielessä.” Hän vastasi ja puraisi hellästi korvastani. Naurahdin hermostuneena ja tunsin samalla sisälläni kytevän liekin saavan jälleen eloa.

En voinut käsittää olevani tuon jumalaisen olennon käsivarsilla tietäen, että hänkin tunsi samoin minua kohtaan. Tunsin hänen kovan kylmän vartalonsa omaani vasten ja aloin tahtomattani tutista kylmästä. Nathaniel huomasi sen ja siirsi minut hellästi viereensä sohvalle irroittamatta kättään hartioiltani.

”Katsotaanko Bram Stokerin versio hirviöistä loppuun?” Hän kysyi nauraen. Nyökkäsin hiljaa ja käperryin mukavammin hänen viileään kainaloonsa. ”Ethän vain palellu siihen?” Hän kysyi varmistaen ja oli nousemassa ylös.
”En!” Huudahdin tarttuen hänen käteensä. En halunnut hänen liikkuvan senttiäkään kauemmas minusta.

Katselimme elokuvan loppuun hiljaisuuden vallitessa, vaikka tuskin tajusin elokuvasta yhtikäs mitään, sillä en voinut lakata vilkuilemasta tuota täydellistä miestä, jonka kainalossa istuin. Mietin myös mitä kertoisin Susanille tai muille ystävilleni. En voisi kertoa totuutta, joten päätin pysyä toistaiseksi hiljaa ja katsoa mitä tuleman piti. Elokuvan loputtua Nathaniel nousi ja veti minut mukanaan ylös syleillen minua hellästi.

”Meillä olisi yksi artikkeli kirjoitettavana.” Hän kuiskasi käheästi korvaani. Katsoin hänen syvänruskeisiin silmiinsä ja nyökkäsin.
”Haluaisin nähdä loputkin tästä salaisuuksien talosta.” Vastasin ja hän nauroi.

Lyhyen esittelykierroksen jälkeen Nathaniel vei minut ullakkohuoneeseensa ja ryhdyimme työstämään artikkelia hänen isästään ja joulutanssiaisista. Nauroimme yhdessä sattumuksille, joista vaikeneminen yliopistolehdelle oli hieman hankalaa, kun päätoimittaja halusi syväluotaavan artikkelin. Kello lähenteli puolta yötä, kun lopettelimme. Nousin ylös pöydän äärestä ja venyttelin. Nathaniel katseli minua hetken ja nappasi minut syleilyynsä.

”Olet vastustamattoman seksikäs Bryce Shelley, tiesitkö sen?” Hän kähisi kaulaani vasten.
”Itse olet vastustamattoman jumalainen ja teet kotiinlähdöstäni hyvin hankalaa.” Nauroin ja kiemurtelin pois hänen otteestaan.
”Jää. Voit nukkua sängyssäni.” Hän henkäisi vakava ilme kasvoillaan.
”Oletko tosissasi? Minulla on mukanani vain nämä vaatteet ja...” Takeltelin vastalauseeksi, mutta tunsin kuitenkin vastarintani murtuvan hänen polttavan katseensa alla.
”Hmm... Odota tässä.” Nathaniel sanoi ja vilahti ulos huoneesta. Ihmettelin mihin hän katosi, mutta aloin silti kasaaman tavaroitani laukkuun. Hetken kuluttua hän olikin jo takaisin.
”Mitä sinä...” Aloitin, mutta lauseeni keskeytyi, kun huomasin mitä Nathaniel kantoi kädessään. Hänellä oli mukanaan putkikassini, josta pilkotti farkkujeni lahje.
”Se osa myyttiä pitää paikkaansa, että osaamme liikkua nopeasti ja huomaamatta.” Hän vastasi huvittuneena äänettömään ihmetykseeni. Otin kassin häneltä ja katsoin tarkemmin sen sisältöä: Mukana olivat myös henkilökohtaiset tavarani, vihreä-ruskea raidallinen paitani, meikkini sekä puhtaat alusvaatteet.

”Hmph, käväisit sitten alusvaatelaatikollani.” Totesin tuohtuneena.
”Oikein mukava visiitti olikin.” Hän vastasi hymyillen vihjailevasti.
”Hmph... Miehet!” Puuskahdin, voimatta kuitenkaan peittää hymyäni.
”Tämä oli ainoa keino, jolla saisin sinut jäämään...” Nathaniel sanoi muka anteeksipyytävästi.
”Olisit saanut minut jäämään jokatapauksessa.” Vastasin nauraen ja kaivoin puhelimeni esiin selittäen: ”Minun on ilmoitettava Susanille, jotta hän ei hypi seinille.” Nathaniel nyökkäsi ja istahti sängylle. Susan piinasi minua kysymyksillä muutaman viestin verran, mutta lopetti sitten, kun lupasin antaa selonteon pikimiten palattuani takaisin asuntolaan.

Ilta sujui suurimmaksi osaksi päässäni pyörivien kysymysten voimin ja toisiamme syleillen. Nathaniel makasi sängyllä vieressäni ja pyöritteli hiuskiekuroitani sormissaan. Olin väsynyt ja nukahdinkin miltei heti hänen kainaloonsa.

Uneksin Nathanielista ja herätessäni kuvittelin nukkuvani yhä. Yllätyin melkoisesti löytäessäni hänet edelleen viereltäni unista olemustani katsellen. Haukottelin makeasti ja haroin hiuksiani, olin nukkunut aivan käsittämättömän hyvin.

”Uhm, huomenta.” Toivotin hymyillen vieressäni makaavalle olennolle.
”Huomenta kaunis.” Nathaniel vastasi ja suuteli nenänpäätäni.
”Oh, käsittämätön nälkä.” Vastasin vatsani säestämänä.
”Saisiko olla aamiainen sänkyyn, vai ollaanko kapinallisia ja mennään Bear Rockiin aamiaiselle?” Hän kysyi hivellen käsivarttani.
”Hmm... Bear Rock. Käyn nopeasti suihkussa.” Vastasin ja kampesin itseni ylös sängyltä ja tassuttelin kylpyhuoneeseen. Nathanielin katse seurasi selkääni.
”Mmm... niin seksikäs...” Hän mumisi itsekseen. Naurahdin ja hymyilin hänelle olkani yli. Annoin suihkuveden soljua ylleni hitaasti nauttien lämpimästä vedestä. Äkkiä tunsin kylmät kädet ympärilläni ja huulet niskassani. Käännähdin ympäri hämmentyneenä.
”En kuullut tuloasi, senkin rontti!” Henkäisin moittivasti, mutta kiedoin käteni hänen kaulaansa.
”Hmmm, tuo lämpö tuntuu aivan uskomattoman hyvältä.” Hän huokasi ja suuteli minua ahnaasti. Hänen etsivät kätensä levittivät saippuaa selälleni ja pakaroilleni ja lopulta rinnoilleni. Ynähdin kuin vastaukseksi hänen viileälle kosketukselleen. Kuulin hänen hengityksensä rahisevan raskaana vasten märkiä hiuksiani. Päätin, että en koettelisi hänen itsehillintäänsä enempää... Vielä.
”Enköhän ole jo tarpeeksi puhdas.” Käännyin nauraen Nathanieliin päin, joka katseli minua huulet raollaan silmät kiiluen. Nielaisin ja suljin hanan takanani. Hän kokosi itsensä nielaisten ja vastasi:
”Olet oikeassa, kuolet nälkään tai... niin...ennenkuin pääsemme pois täältä. Jätän sinut kuivattelemaan rauhassa.” Hän sanoi kakistellen ja katosi takaisin suihkuverhon taakse ja edelleen huoneeseen. Tuijotin hetken hänen peräänsä, kunnes vatsani muistutti olemassa olostaan. Pesin nopeasti hiukseni ja loikin pyyhkeeseen kietoutuneena huoneeseen. Nathaniel nojasi rennosti sohvan selkänojaan ja katseli minua vieno hymy huulillaan. Hän oli pukenut ylleen tummansinisen rennon kauluspaidan ja mustat farkut. Hän näytti kuollettavan hyvältä, mietin kuumeisesti kuinka ikinä selviäisimme Bear Rockiin hänen näyttäessä tuolta ja katsoessa minua silmät palaen. Pudistelin päätäni ja kiiruhdin kaivamaan kassiani.

Saavuimme Bear Rockiin kellon näyttäessä puolta yhtä. Aamutoimissa oli kestänyt kauemmin kuin odotin. Tai no, mitä voisi odottaa vampyyrilta, jonka seurassa aika menettää merkityksensä ja tunsin itseni naispedoksi, joka janosi häntä joka hetki. Ainoa lohduttava asia tässä oli, että hän tunsi samoin, tosin janoaminen saattoi johtua eri syystä. Astelimme vierekkäin Bear Rockin ovesta sisään ja syliini ryntäsi innosta puhkuva Susan.

”Bryce!” Hän henkäisi.
”Öhm, niin? Mistä moinen ryntäys?” Kysyin epäluuloisena ja mulkoilin häntä varoittavasti. Samassa Susanin katse kiinnittyi komeaan seuralaiseeni. Nathaniel väläytti hymynsä ja esitteli itsensä.
”Olet kaiketi Brycen asuintoveri? Olen Nathaniel.” Hän sanoi tummalla pehmeällä äänellään ja sai Susanin punastumaan. Naurahdin ja talutin Susanin tiskille tilaamaan ruokaa.
”Jos syödään ensin ja jutellaan sitten.” Sanoin hänelle hymyillen merkitsevästi. Nathaniel seurasi perässämme ja pysähtyi taakseni. Tunsin hänen hipaisunsa hiuksissani ja tuoksun leijailevan tajuntaani.
”Jos minä tarjoan?” Hän sanoi ja astui ohitseni tiskille. ”Mitäs neideille saisi olla?” Hän kysyi huvittuneena Susanin pälyillessä häntä ruokalistan lomassa.
”Mustikkapannareita ja...” Henkäisin Nathanielin jatkaessa
”Tuplalatte? Tulossa, entäpä sinulle neiti Hughes?” Hän kysyi huvittuneena kääntäen katseensa Susaniin.
”Hmm... Errh... Tuota... Taidan ottaa juusto-omeletin ja espresson. Pääni on hieman kipeä ja espresso saattaisi piristää. Kiitos!” Hän papatti ja sulki ruokalistan hymyillen.

Tälläkään kertaa Nathaniel ei tilannut itselleen mitään. Susan katseli sivusta, kuinka hän saatteli minut istumaan ja katosi hakemaan päivän lehteä lehtitelineestä. Katselin Nathanielin perään ja mietin missä vaiheessa hänen olonsa kävisi sietämättömäksi ja hänen täytyisi ravita ruumiinsa B negatiivisella tai muulla vastaavalla ihmisruumiin suonenssisäisellä nesteellä.

”Bryce!” Susan sähähti Nathanielin poistuessa.
”Noh?” Kysyin hieman ärtyneenä ja käänsi katseeni ystävääni.
”Miten sinä... tai siis, KERRO HETI KAIKKI!” Hän huudahti tarpeettoman kovaa.
”Shhhh, Susan! Hiljempaa... Hänellä... tai siis hän kuulee kun kailotat tuolla tavalla.” Sähähdin takaisin. Vilkaisin Nathanielin selkää ja näin hänen hartioidensa nytkähtävän. Hän oli kuullut ja pidätteli nyt naurua. Tunsin oloni teini-ikäiseksi.
”Kerro nyt sitten jotain!” Susan vaati. Samassa Nathaniel ilmestyi istumaan viereeni vastaten Susanin kysymykseen.
”Tapasimme kirjastossa ja tarjouduin auttamaan Bryceä isääni koskevassa artikkelissa.” Hän selitti hyvin normaalilla äänellä ilmekään värähtämättä.
”Ah...” Susan änkytti hieman häveten.
”Ja kyllä, ystävättäresi on erittäin viehättävä ja aiomme nähdä uudelleen.” Nathaniel jatkoi ja virnisti kiusoitellen. Mulkaisin häntä muka varoittavasti, mutta en voinut olla hymyilemättä Susanille, joka hymyili nyt tietävän näköisenä.

Ruokamme saapui juuri oikeaan aikaan ja pääsin piinapenkistä. Keskityin pannukakkujeni tuhoamiseen Nathanielin lukiessa lehteä toinen käsivarsi viileänä selkänojallani. Susan ei kysellyt enempää, vaan jutusteli normaaliin tapaan ihan kuin olisimme kahdestaan. Hän pälätti silmät loistaen Fredistä, johon oli törmännyt vahingossa tullessaan liikuntahalleilta cheerleading-harjoituksistaan. Muistin itse juuri sillä hetkellä, etten ollut ehtinyt tanssitreeneihin kahteen viikkoon. Vahinko pitäisi ottaa takaisin ennen joulua. Keskustelumme kääntyi joululahjoihin ja pohdimme kuumeisesti, mitä Susan voisi ostaa kaksoisveljelleen Brennanille, vaikka tosiasiassa mietin Nathanielin lahjaa. Syötyämme lähdimme yhdessä ravintolasta ulos ja Nathaniel saattoi meidät asuntolalle. Susan pujahti sisään ja jätti meidät kahden. Nathaniel kuitenkin pysähtyi ovellemme ja katsoi minua hetken.

”Tuletko sisään?” Kysyin empien ja tunsin kuinka levottomuuteni kasvoi. En halunnut hänen lähtevän.
”Minun pitäisi... syödä...” Hän kuiskasi hiljaa ja katsoi ohitseni huoneeseemme.
”Oh, anteeksi, en tajunnut että sinä...” Aloitin pahoitellen ja omaa lapsellisuuttani häveten. En jaksanut uskoa, että Nathaniel nyt katoaisi eikä tulisi enää takaisin.
”Ei se mitään. Minulla ei kuitenkaan ole puhelinnumeroasi, joten...” Hän jatkoi ja hymyili merkitsevästi.
”Niin no, se voisi olla kätevä. Ajattelin ettet tarvitse sitä tai siis...” Selitin nolostuneena
”En minä sentään ajatuksia lue, vaikka sellaisiakin kykyjä on nähty.” Hän naurahti hymyillen.
”Odota!” Huudahdin kiiruhtaen etsimään kynää ja paperia, kunnes tajusin, että minullahan oli ne mukanani olkalaukussani. Repäisin paperista kulman ja kirjoitin siihen numeroni. Ojensin ryppyisen paperin Nathanielille, joka tarttui käteeni vetäen minut lähelleen. Hän kumartui ylleni ja veti ilmaa sisäänsä kuin tuoksuttaen hiuksiani. Sitten hän tarttui hellästi leuastani ja käänsi kasvoni kohti omiaan ja suuteli minua. Kiersin käteni hänen kaulaansa ja suutelin ahnaasti takaisin.
”Mmmm, nähdään huomenna... kaunokainen.” Hän kuiskasi käheästi irroittaen käteni hellästi kaulaltaan.
”Varmasti!” Henkäisin ja hymyilin.

Suutelin häntä vielä kerran ja peruutin sisälle olohuoneesemme. Hän hymyili minulle häikäisevää hymyään ja katosi sitten ulos räntäsateeseen. Suljin oven itsekseni myhäillen. Raahustin huoneeseeni ja kaivoin koneeni laukusta; sähköpostissani oli hieman uhkaavan oloinen viesti päätoimittaja Daniel Petersonilta. Kirjoitin nopeasti vastauksen ja liitin mukaan Nathanielin kanssa tekemämme artikkelin hänen isästään ja joulutanssiaisista. Urakka oli ohi. Nyt saatoin keskittyä unelmien mieheeni ja siihen, mitä hänelle voisi ostaa joululahjaksi, sillä hänellä taatusti oli jo kaikkea.

------------------- Jatkuu!----------------

Mukavaa joulunodotusta! ;)