Viides luku: Joulusuunnitelmia

Viides luku: Joulusuunnitelmia

Heräsin pimeään ja sytytin valot. Kello näytti seitsemää, katselin ympärilleni kuin etsien, en ollut varma olinko täysin hereillä. Nathaniel oli lähtenyt illalla hoitamaan asioita kotiinsa ja jättänyt minut nukkumaan, hän oli sanonut palaavansa myöhemmin. Hän vietti satunnaisesti öitä kanssani, mutta usein hän kuitenkin vetäytyi Astorien kartanolle minun käydessä nukkumaan ellen yöpynyt hänen pehmeässä vuoteessaan. Sillä hetkellä huoneeni oli tyhjä, hän ei ollut siellä.

Kuulin oven narahduksen ja yhtäkkiä viileä tuulahdus kävi kasvoilleni ja Nathaniel istui vieressäni.

”Hei...” Hän kähisi ja kumartui suutelemaan poskeani. ”Anteeksi, olen myöhässä, unohdin erään asian, joten palasin takaisin talolle.” Hän jatkoi ja ujutti kätensä peittoni alle. Värähdin hänen kylmää kosketustaan, mutten laittanut vastaan.
”Mmm, ei se mitään, en ajatellut vielä nousta.” Vastasin huokaisten ja tartuin hänen käteensä vetäen häntä lähemmäs itseäni. ”Olet hieman kylmä herra Astor, jos lämmittäisin sinua?” Vitsailin virnistellen. Nathaniel nauroi hiljaa ja kiepautti minut syliinsä peittoineen päivineen.
”Mmmm, sangen houkutteleva ehdotus.” Hän mutisi korvaani suudellen hitaasti kaulaani edeten aina vain alemmas.
”Hmmm... Paitsi, että lupasin lähteä ostoksille Susanin kanssa, joten hän varmaan ryntää tänne noin puolentoista tunnin kuluttua ja siitä sinä et pitäisi...” Totesin yrittäen saada hänet lopettamaan kuitenkaan haluamatta että hän lopettaisi ikinä.
”Olet oikeassa. On meillä aikaa myöhemminkin.” Hän tuumasi ja pörrötti hiuksiani hymyillen.
”Olet ihana.” Vastasin ja suutelin äkisti hänen täydellisiä huuliaan. Hän nielaisi ja vastasi kevyesti suudelmaani.
”Jos nyt käyttäytyisimme...” Hän sanoi irroittautuen otteestani laskien minut takaisin sängylle.
”Soitan sinulle kun tulemme kaupungilta.” Sanoin ja hymyilin hänen noustessa ylös ja suunnistaessa kohti huoneeni ovea.
”Jään odottamaan.” Hän vastasi ja katosi ovesta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Huokasin syvään, mutta päätin silti nukkua vielä hetken.

Havahduin hetken päästä Susanin kolisteluun. Oli hieman valoisampaa ja kello näytti puoli yhdeksää, aivan kuten olin ennustanutkin. Kömmin ylös sängystäni ja katsahdin kännykkääni: Yksi viesti saapunut. Avasin viestin hymyillen, se oli Nathanielilta:

”Hei kaunokaiseni, unohdin sanoa, että rakastan sinua.”

Luin viestin uudestaan. Siinä luki, että hän rakastaan minua. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun hän sanoi rakastavansa minua. Hän oli myöntänyt rakastuneensa minuun, kun minulle selvisi mikä hän oli, mutta koskaan ennen hän ei ollut sanonut suoraan rakastavansa. Se tuntui hämmentävältä. Olimme tunteneet vasta reilut parisen viikkoa ja siinä ajassa olin hullaantunut häneen korviani myöten. Ajattelin häntä joka hetki, hänen poissaolonsa sai sydämeni huutamaan hädissään ja hänen läsnäolonsa teki minut hulluksi. Nathaniel Astor oli elämäni mies, joka oli juovuttanut minut läsnäolollaan. Naputtelin siirappisen vastauksen, mutta en lähettänyt sitä. Pohdin hetken kirjoittamaani ja päätin, että sanoisin sen mieluummin kasvotusten.

Susan oli kuullut liikehdintäni ja ilmestyi ovenrakoon hymyillen.
”Ah, huomenta. Ajattelin, että Nathaniel olisi täällä.” Hän sanoi virnistäen.
”Ei... Hänellä oli asioita hoidettavanaan, hän ei jäänyt yöksi.” Vastasin yrittäen kuulostaa pettyneeltä. En viitsinyt mainita Susanille Nathanielin tulevan ja menevän huoneistossamme useammin kuin hän saattoi arvatakaan.
”Ostin eilen lihapasteijoita, haluatko syödä aamiaiseksi sellaisen? Ostin niitä ehkä liikaa itseäni ajatellen.” Susan jatkoi ja kiiruhti jääkaapille.
”Oij, kuulostaa hyvältä, kahvit ovat sitten minun piikkiini myöhemmin!” Henkäisin ja suunnistin hänen peräänsä.
”Sovittu! Joko muuten päätit mitä ostat siskollesi ja Nathanielille joululahjaksi?” Susan kysyi syödessämme pasteija-aamiaistamme.
”Brenda, Steven ja vanhempani lähtivät jouluksi Kuubaan, joten en vietä joulua heidän kanssaan. Minun täytynee poiketa tässä lähipäivinä Durhamissa, sillä Albus ei pärjää yksin koko joulua ja minähän en vietä joulua palmujen katveessa.” Puuskahdin miettiessäni kuumeisesti lahjoja.
”Ai... Vietät joulun siis Albuksen kanssa kotonasi?” Susan kysyi.
”Niin kai... ellei muuta ilmene, mutta joka tapauksessa kissa on hoidettava enkä raaskisi raahata häntä kotoaan poiskaan.” Vastasin edelleen miettien.

Albus oli 12-vuotias mustavalkoinen pulska kollikissa, jonka äitini oli pelastanut vuosia sitten autotien varresta. Kissaherra oli hyvin kiintynyt äitiini ja yllätys yllätys myös minuun, joten hoidin häntä mielelläni. Siskoni Brenda ja hänen miehensä lakimies Steven matkustelivat usein, joten en ihmetellyt lainkaan heidän päätöstään lähteä jouluksi jonnekin lämpimään; Brenda, toisin kuin minä, oli auringonpalvoja ja hänen miehensä Steven rakasti surffausta. Samassa hätkähdin puhelimeni soittoon. Ryntäsin huoneeseeni etsimään tärisevää ja kovaa pauhavaa puhelintani. Hetki sitten olin sillä nakutellut ja nyt se oli hukassa, tyypillistä. Puhelu ehti katketa ennenkuin kaivoin sen peittoni alta; soittaja oli siskoni Brenda. Päätin soittaa hänelle heti takaisin, sillä tunnetusti hän soittaisi muuten uudestaan ja haukkuisi minut pataluhaksi, kun en ollut heti vastaamassa.

”Brenda? Minä täällä, en löytänyt puhelinta ajoissa.” Henkäisin siskoni kipakan äänen kuullessani.
”Hmph, sitä vain, että oletko aivan varma ettet tule mukaan? Kuubassa on komeita miehiä...” Brenda kysyi madaltaen ääntään.
”Juu olen, sitä paitsi jonkun täytyy hoitaa Albus.” Vastasin huokaisten.
”Ainiin se katti...” Brenda murahti, hän ei ollut koskaan ollut kissaihminen, sen sijaan hänen loistokkaassa kattohuoneistossaan asui kaksi spanielia, joiden kanssa he ravasivat näyttelyissä.
”Niin... Ja minä en erityisemmin pidä karibialaisesta joulupukista.” Jatkoin sarkastisesti.
”Jaa, no ei sitten. Joka tapauksessa voisit tulla huomenna Durhamiin, niin lahjomme sinut ennen lähtöämme... Siis jos pääset ja ehdit.” Hän jatkoi ohittaen sarkastisen huomautukseni. Tajusin vasta silloin, kuinka lähellä joulu oikeastaan oli. Olin elänyt satumaisesa unessa lähiviikot ja unohtanut ajan kulumisen kokonaan. Samassa muistin myös, ettei kukaan perheetäni tiennyt sadun prinssistäni mitään. Päätin kertoa heille myöhemmin.
”Hmm juu, voisin raahautua iltapäivästä kotiin.” Vastasin hajamielisesti.
”Selvä juttu, huomiseen!” Brenda toivotti ja katkaisi puhelun. Laskin puhelimeni pöydälle ja raahustin olohuoneeseen.

”Ugh, joululahjat on ostettava tänään. Menen huomenna käymään Durhamissa.” Huokasin turhautuneena Susanille.
”Kiva juttu! Sitten meidän pitäisi laittaa töpinäksi!” Hän riemastui ja pomppasi ylös sohvalta kuin aropupu.
”Käyn nopeasti suihkussa!” Ilmoitin sinne tänne sinkoilevalle ystävälleni ja vilahdin kylpyhuoneeseen. Edes lämmin suihku ei saanut ajatuksiani pois lahjoista, joten päätin vääntä suihkun kylmälle saadakseni itseni hereille ja terävöitymään. Kylmä vesi tuntui virkistävältä ja ajatuskin luisti paremmin suihkusta tultuani. Pukeuduin nopeasti ruskeaan lyhyeen villamekkooni ja mustiin legginseihin ja nappasin laukkuni sängyn päädystä. Susan odotteli tapansa mukaan jo ovella.

Chapel Hillin ostoskeskus oli täynnä joulukoristeita ja iloisesti häliseviä ihmisiä. Suunnistimme kulkumme ensin kirjakauppaan. Löysin äidilleni lahjaksi Lorna Byrnen kirjan, sillä tiesin hänen lukevan vapaa-ajallaan paljon. Tässä suhteessa olin tullut äitiini. Ostin alennuspöydästä myös muutaman pokkarin itselleni Durhamin reissua varten. Jatkoimme ostoksiamme kohti vaatekauppoja. Ajattelin ostaa itselleni uuden mekon ja ehkäpä myös housut, jos löytäisin istuvat ja kohtuuhintaiset. Isälleni päädyin lopulta ostamaan pehmeät nahkahansikkaat ja Stevenille Ralph Laurenin kaulaliinan. Valitsin tummanvihreän, sillä tiesin Stevenin käyttävän paljon ruskeita ja harmaita vaatteita, saisipahan hänkin vähän väriä asusteisiinsa ja sitä paitsi vihreä oli minun lempivärini. Brenda aiheutti minulle joka kerta harmaita hiuksia; hän oli kosmetiikkafirman myyntijohtaja ja hyvin trenditietoinen. Hän käytti kalliita vaatemerkkejä ja omisti miljoonia erilaisia asukokonaisuuksia puhumattakaan kosmetiikasta. Päädyin hankkimaan hänelle lahjakortin erääseen kauneussalonkiin. Saisipahan itse istua kerrankin ammattilaisten käsiteltävänä.

Saatuani perheenjäsenteni lahjat ostettua keskityin siihen tärkeimpään, Nathanielin lahjaan. Mitä ihmettä voisi keksiä täydelliselle olennolle, jolla itsellään oli varaa ostaa vaikka puoli maapalloa? Susanista ei ollut apua, sillä hänen päämurheensa oli kaksoisveljensä Brennan. Päätin etten ostaisi mitään materiaa, vaan keksisin jotain ikimuistoista. Päähäni alkoi hahmottua hyvin tarkka suunnitelma, kuinka yllättäisin täydellisen poikaystäväni. Hymyilin itsekseni ajatuksilleni ja pisteenä i:n päälle löysin eräästä pienestä vaateliikkeestä täydellisesti istuvan lyhyen avaraakin avaramman mustan samettimekon. Päädyin ostamaan myös mustan läpinäkyvän aluskorsetin ja yhteensopivat stay-upit. Saatoin jo mielessäni kuvitella kuinka Nathanielin suu loksahtaisi auki. Samassa mieleeni juolahti, että vaihtoehtoiseti hän saattaisi myös menettää itsehillintänsä ja tehdä minusta viettelijättären asuun pukeutuneen ruumiin. Karistin tuon kammottavan ajatuksen päästäni ja päätin ottaa riskin vaarallisen poikaystäväni salaisuudesta huolimatta. Luotin Nathanieliin, vaikka hän hokikin ettei minun pitäisi. Vampyyrit! Puuskahdin mielessäni ja ladoin ostokseni kassatiskille.

Olimme päättäneen Susanin kanssa tavata alakerran japanilaisessa ravintolassa ja suunnistin kohti ravintolaa kantaen kolmea muovikassia. Olin hyvin tyytyväinen saaliiseeni ja päätin palkita itseni sushiannoksella. Susan odottelikin minua jo nurkkapöydässä koko ravintolan valaiseva hymy huulillaan. Hän kertoi keksineensä täydellisen lahjan Brennanille. Keskenämme olimme sopineet ettei lahjoja ostettaisi, vaikka olinkin ostanut suklaarasian, jonka piilottaisin Susanin huoneeseen hänen ollessa muualla. Hymyilin innostuneelle Susanille ja vajosin mielessäni omaan pikku yllätykseni suunnitteluun. Nathaniel ei todellakaan voinut arvata mikä häntä odottaisi.

Shoppailureissumme kesti pitempään kuin olin olettanut ja ulkona oli jo pilkkopimeää saapuessamme takaisin asuntolaan. Päätin soittaa oitis Nathanielille, sillä paloin halusta kuulla hänen sointuvan tumman äänensä.

”Hei...” Kuulin tumman samettisen äänen vastaavan korvaani.
”Hei... Meillä kestikin pidempään kuin suunnittelin.” Henkäisin kuullessani hänen äänensä.
”Ei se haittaa, ajattelin tulla hakemaan sinut tänne.” Hän vastasi moottorin jo kehrätessä taustalla.
”Oh... Minun pitäisi huomenna käydä Durhamissa, kun perheeni lähtee jouluksi Kuubaan.” Selitin hänelle pikaisesti.
”Voin kyyditä sinut sinne, jos haluat” Hän tarjoutui ja samassa ovelta kuuluikin hiljainen koputus. Suljin puhelimen hymyillen ja kuulin kuinka Susan avasi oven.
”Ai hei Nathaniel!” Hän sirkutti iloisesti ja loikki takaisin lahjavuorensa ääreen.
”Hei Susan vai pitäisikö sinua kutsua joulupukin ahkeraksi apulaiseksi?” Nathaniel vastasi nauraen ja käveli sulavasti huoneen poikki ovelleni. Kuulin Susanin nauravan ja rapistelevan lahjapapereita. Nathaniel ilmestyi äänettömästi viereeni sängylle ja hipaisi poskeani.
”Mmm, niin minun oli määrä tulla kartanolle?” Kysyin katsoen hänen tummiin silmiinsä.
”Näin ajattelin, jos se vain sinulle käy?” Hän vastasi ja kietoi kötensä ympärilleni.
”Jos pääsemme lähtemään puolenpäivän jälkeen Durhamiin, niin käy hyvin.” Vastasin ja painauduin hänen kylmää rintaansa vasten.
”Hienoa, pakkaapa tavarasi, niin mennään.” Hän sanoi ja suuteli kevyesti otsaani.

Pakattuani perheeni joululahjat ja puhtaat vaatteet putkikassiini hvyästelin Susanin ja puikahdin Nathanielin perässä ulos. Ajoimme tavanomaista kovaa vampyyrivauhtia kartanolle ja hän johdatti minut huoneeseensa. En ehtinyt laskea laukkua käsistäni kun hän jo syleili minua kiihkeästi.

”Et vastannut viestiini.” Hän mumisi hiuksiini.
”Öh... niin...” Vastasin nielaisten. Hän tunsi hämmennykseni ja irroitti otteensa ja siirsi minut käsivarren mitan päähän itsestään kasvot vakavina. Hän rypisti kulmiaan ja tutki minua kiihkeällä katseellaan. Havaitsin hänen ilmeensä muuttuneen hätääntyneen villiksi. Hän luuli etten tuntenut samoin, ajattelin äkkiä oivaltaen.
”Nathaniel, ei siis... tarkoitan että yllätyin viestistäsi ja en oikein osannut kirjoittaa vastausta, sillä ehkä ilmaisen itseäni paremmin eleillä ja puhumalla.” Kiiruhdin jatkamaan hätääntyneenä nyt itsekin.
”Sangen mielenkiintoinen ratkaisu yliopistolehden toimittajalta.” Nathaniel totesi kasvoillaan tutkimaton vakava ilme.
”Hmph, tuo oli kohtuutonta.” Hymähdin ja istahdin hänen sängylleen. Hän tuli istumaan viereeni, muttei koskenut minuun.
”Anteeksi, niin se taisi olla, mutta silti tunnen itseni hieman hölmöksi.” Hän sanoi hiljaa tuijottaen eteensä.
”Ugh, ovatko kaikki vampyyrit yhtä ailahtevaisia ja epävarmoja vetovoimastaan?” Kysyin närkästyneenä kiroten samalla omaa typeryyttäni.
”Vain ne jotka tuntevat toista kohtaan muutakin kuin verenhimoa.” Hän vastasi naurahtaen kuivasti. Tarkastelin hänen kasvojaan hetken ja tunsin ärtymykseni sulavan.
”Anteeksi... rakas, olin hieman tahditon.” Myönnyin ja tartuin hänen leukaansa kääntäen hänen kiviset kasvonsa itseeni. ”En tiedä miten kykenen kuvailemaan sitä mitä tunnen sinua kohtaan Nathaniel Astor. En usko että ihmisen sanavarasto tai edes tunneskaala riittää ilmaisemaan kuinka paljon merkitset minulle ja kuinka paljon minuun sattuu kun olet onneton.” Jatkoin valiten sanani huolellisesti. ”Rakastan sinua koko ruumiini ja sieluni voimalla. Saat minussa aikaan sellaisia reaktioita, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Saat minut liekkeihin ja tuntemaan vastustamatonta ja palavaa halua ja kaipuuta.” Selitin kiihtyneenä.

Samassa hänen kylmät huulensa musertuivat ahnaasti omiini ja tunsin kuinka tuo juuri kuvailemani liekki roihahti sisälläni. Hymyilin itsekseni ja tunsin pakahtuvani onnesta. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja painauduin lähemmäksi.

”Hmmm... Jos sydämeni sykkisi, se tulisi ulos rinnastani juuri nyt.” Nathaniel mumisi suudellessaan silmiäni, poskiani ja huuliani.
”Sitten meitä on kaksi.” Henkäisin sulaen hänen suudelmiinsa.

Heräsin aamulla pehmeästä vuoteesta hämärään. Nathaniel istui tuolissaan ja luki lehteä. Havaitessaan liikahteluni hän nousi sulavasti tuoliltaan ja asteli luokseni lehteä ojentaen. Otin lehden käteeni ja huomasin, että se oli The Daily Tar Heel, yliopistolehtemme ja etusivulla oli Janen ottama kuva joulutanssiaisista. Avasin lehden taitoksistaan ja huomasin artikkelini päätyneen heti etusivulle. Nimeni paistoi otsikon alla ja kuvani, jonka Jane napsaisi minusta tanssiaisissa, oli sijoitettu nimeni viereen. ”Bryce Shelley, ensimmäinen vuosikurssi, kulttuuri- ja viihdetoimittaja” Luki kuvani vieressä. Nathaniel oli istuutunut viereeni ja kietonut kätensä hartioilleni.

”Onneksi olkoon.” Hän sanoi hymyillen. Nostin katseeni lehdestä ja hymyilin takaisin.
”Kiitos itsellesi avusta.” Vastasin ja suutelin häntä kevyesti suupieleen. Hän virnisti ja nousi ylös.
”Taitaisit tarvita aamiaista ennenkuin lähdemme vanhemmillesi. Minun pitää syödä myös, sillä en ole syönyt kahteen päivään ja haluaisin hillitä itseni täydellisesti tavatessani perheesi.” Hän totesi arkisesti, aivan kuin hänen syömisrytminsä ja ravintonsa olisi normaali asia.

Seurasin häntä alakertaan ja edelleen keittiöön. Ilmeisimmin olimme kartanossa edelleen kahden sillä Nathaniel ei ollut maininnut sanaakaan pukeutumisestani; Olin tassutellut alakertaan pelkkä löysä t-paita ylläni.

”Ota mitä mielesi tekee, käväsen alakerrassa.” Hän sanoi ja katosi aulaan.

Avasin jääkapin oven ja löysin yllätyksekseni plasmapussien sijaan ihmisruokaa. Tein nopeasti itselleni pari kurkkuvoileipää ja otin lasillisen tuoremehua ja istahdin pöydän ääreen lukemaan artikkeliani. Hetken kuluttua Nathaniel liittyi seuraani silmät huomattavasti kirkkaampina. Pääsimme lähtemään Durhamiin kutakuinkin puolenpäiän jälkeen. Matkalla Nathaniel kyseli perheestäni ja kerroin hänelle äitistäni ja isästäni sekä tietenkin siskostani ja varoitin siskoni suorasta luonteesta. Nathaniel kuunteli kiinnostuneena ja nielaisi mainitessani Albuksen.

”Kissat, tai mitkään eläimet eivät yleensä viihdy seurassamme.” Hän selitti katsoen minuun huolestuneena.
”Ai?” Ihmettelin huultani purren. En siis voisi kutsua häntä mukaan jouluna mennessäni hoitamaan kissapetoamme.
”Niin, katsopas kun olemme molemmat petoja ja kissat ovat hyvin reviiritietoisia...” Hän selvensi.
”Ah, no sitten täytyy laittaa Albus toiseen huoneeseen vierailusi ajaksi.” Totesin mietteliäänä. Nathaniel naurahti.

Kaarroimme kotitaloni pihaan 45 minuuttia myöhemmin ja astelimme yhdessä vetisen pihan poikki keltaisen puutalon ovelle. Nathaniel koppasi minut itseään vasten ja sujautti kätensä takkini ja edelleen paitani alle. Henkäisin tuntiessani hänen kylmän kosketuksensa.

”Minun täytyy saada käteni hieman siedettävämmän lämpöisiksi ennenkuin voin kätellä vanhempiasi.” Hän selitti virnistäen kujeilevasti.
”Samalla päätit aiheuttaa minulle sydänpysähdyksen?” Vastasin nauraen ja suutelin häntä nopeasti.

Avasin oven ja marssin kassini kanssa sisään. Nathaniel jäi odottaman ulko-ovelle. Muistin äkkiä ettei hän voinut astella sisään noin vain, joten huhuilin isääni pakittaen takaisin eteiseen.

”Anteeksi, unohdin!” Suhahdin hänelle ja katsoin hänen silmiinsä vetoavasti. Hän hymyili hiukan.
”Ei se mitään.” Hän kuiskasi vanhempieni ilmestyessä eteiseen.
”Bryce! Tämäpä mukavaa, Brenda sanoikin sinun olevan tulossa.” Äitini huudahti ilme kirkastuen isäni nojatessa ovenkarmiin.
”Hei äiti. Isä.” Vastasin halaten molempia. Nathaniel rykäisi selkäni takana ja kiiruhdin esittelemään hänet ”Tämä on Nathaniel... Astor... poikaystäväni.” Lisäsin viimeisen sanani henkäisten. Isäni kohotti kulmiaan kuullessan Nathanielin nimen ja äitini katsoi hitaasti ensin minuun ja sitten ovella seisovaan Nathanieliin.
”Astor? J.J. Astorin poika? Mukavaa kun tulit. Tulehan sisälle sieltä, tässä on hieman ahdasta.” Äitini sanoi ystävällisesti ja tokeni nopeasti ihmetyksestään. Hymyilin hänelle ja vilkaisin olkani yli Nathanielia, joka rentoutui astuessaan sisälle.
”Mukava tavata rouva Shelley, herra Shelley.” Nathaniel sanoi ojentaen kätensä isääni kohti. Isäni tarttui siihen ja nyökkäsi. Riisuttuamme päällystakkimme astelimme eteisestä olohuoneeseen, jossa Brenda istui valkoisessa neuleessaan käsi Stevenin polvella. Hänen katseensa nauliutui Nathanieliin.
”Bryce, katsopas vain...” Hän sanoi hymyillen hieman teennäisesti silmiään siristäen.
”Juu juu Brenda anna olla, tässä on Nathaniel. Siskoni Brenda ja Steven, hänen miespoloisensa.” Esittelin heittäen Steveniin ilkikurisen katseen.

Nathaniel hymyili häikäisevää hymyään ja Brenda tuijotti häntä hetken halvaantuneena. Tirskahdin ja istuuduin toiselle sohvalle Nathanielin istuessa viereeni. Hän kiersi kätensä huolettomasti hartioideni ympärille ja vilkaisi minua. Iskin hänelle silmää ja hymyilin. Samassa kuulin urinaa sohvan takaa, Albus oli herännyt päiväuniltaan ja tassutteli nyt epäluuloisena sohvan takaa katse nauliutunena Nathanieliin. Nathaniel katsoi suurta mustavalkoista kissaa tyynesti ja se istahti metrin päähän hänestä. Se ei kuitenkaan tullut lähelle vaan nousi sitten ja loikkasi vastapäiselle nojatuolille jääden tarkkailemaan meitä valppaana. Viivyimme kotonani muutaman tunnin, jonka jälkeen lähdimme takaisin Chapel Hilliin. Vierailu oli sujunut hyvin eivätkä vanhempani, saatika Brenda ja Steven olleet huomanneet poikaystävässäni mitään epätavallista, jollei Nathanielin uskomattoman komeaa ulkonäköä ja pehmeää ääntä laskettu. Lähdettyämme takaisin Chapel Hilliin ajelimme hieman normaalia, Nathanielin normaalia, hitaammin kohti määränpäätämme hänen hyräillessä radion tahtiin. Päivä oli kääntynyt illaksi ja tajusin, että parin päivän päästä olisin taas menossa Durhamiin. En ollut vielä keksinyt miten kertoa Nathanielille ja miten saada hänet Albuksen kanssa samaan taloon ilman että kissaparka saisi sydänkohtauksen.

Päädyin jälleen Astorien kartanolle yöksi enkä edelleenkään voinut kuin ihmetellä J.J: n poissaoloa. Tällä kertaa kysyin asiaa Nathanielilta, joka selitti J.J:n olevan Schwarzwaldissa matkalla. En kysellyt enempää, vaikka näin ettei hän kertonut minulle koko totuutta.