Viidestoista luku: Saman katon alla

A/N Kiltimpi luku tällä kertaa :D

_______________________________

Viidestoista luku: Saman katon alla

”Onko sinulla nyt kaikki pakattu?” Susan kysyi tuodessaan minulle viimeisiä kirjojani.
”On kai...Minne laitoit kylpyhuoneesta tavarani?” Kysyin Susanin teipatessa pahvilaatikoita kiinni.
”Tuohon laatikkoon, päälimmäiseksi.” Hän vastasi osoittaen yhtä huoneen keskellä lojuvista laatikoista.
”Jonas ja Nathaniel ovat varmaan kohta täällä...” Hän sanoi ja hymyili. Huomasin hänen äänessään pienen muutoksen hänen sanoessaan Jonaksen nimen.
”Susan... Jonas?” Kysyin ja virnistäen härnäävästi.
”Jonas... Olemme ystäviä!” Susan vastasi ja punastui.
”Mutta olet toivottoman ihastunut häneen?” Kysyin edelleen virnistellen.
”Äh... hän vain... on. No kyllä sinä tiedät! Itse suunnilleen leijut kun Nathaniel katsookin sinuun!” Hän puolustautui kikattaen.
”Tiedän... Nathaniel on... Ihana!” Vastasin ja nauroin. Lisäsin mielessäni lauseeseen vielä muutaman adjektiivin, joita en aikonut sanoa ääneen; jumalainen, täydellinen, seksikäs, syötävä, vampyyri... Viimeinen tosin ei ollut adjektiivi, mutta vääjäämätön tosiasia.
”Tiedätkö, ne silmät ja se hymy... jumalaista!” Susan jatkoi haaveillen.
”Tiedän... et uskokaan kuinka tiedän...” Vastasin hiljaa ja puistelin päätäni.

Samassa kuulimme kolinaa olohuoneesta ja ryntäsimme oitis sinne. Nuo kaksi yliluonnollista miesolentoa seisoivat olohuoneessa virnistäen. Ryntäsin oitis Nathanielin kaulaan Jonaksen hymyillessä Susanille, joka asteli paikalle hieman hillitymmin.

”Noniin tytöt, onko kaikki pakattu?” Jonas kysyi hymyillen veijarimaisesti Susanille, joka haukkoi henkeään ja punastui.
”On!” Vastasin Nathanielin syleilystä ja nauroin Susanille, joka näytti menettäneen puhekykynsä hetkeksi.
”Noniin, sitten töpinäksi!” Jonas määräsi ja työnsi hellästi Susanin edellään huoneeseeni. Katselin heitä hetken ja hymyilin sitten itsekseni. Nathaniel katseli kasvojani ja hymyili tietävästi.
”Jonas on tiedätkö menettämässä sydäntään tuolle naiselle.” Hän sanoi hiljaa korvaani.
”Oh...” Henkäisin ja katsoin suoraan Nathanielin silmiin. ”Niinkuin minä menetin sinulle...” Kuiskasin ja suutelin hänen täydellisiä huuliaan kevyesti.
”Mutta nyt töpinäksi. Dianne vaati saada tehdä teille ruokaa, joten he Alexin kanssa odottavat jo kartanolla.” Hän sanoi pehmeästi ja johdatti minut huoneeseeni, jossa Jonas ja Susan siirtelivät laatikoita järjestykseen.
”Millä autolla meinaatte nämä viedä?” Kysyin ihmetellen, sillä Nathanielin Camaro ei todellakaan ollut muuttoauto.
”Minun autollani.” Jonas vastasi ja nappasi kolme laatikkoa kerralla karhumaiseen otteeseensa ja marssi ulos huoneesta. Nappasin käsiini putkikassin ja pahvilaatikon ja lähdin Jonaksen perään. Tungimme laatikkoni ja kassini Jonaksen autoon Nathanielin ohjatessa minut Camarolleen.

Purimme laatikot nopeasti Alexin auttaessa ullakkohuoneeseen ja siirryimme takkahuoneeseen. Susan seisoi ihmetellen käytävällä ja punasteli Jonaksen kiusoitellessa häntä.

”Ruoka-aika!” Dianne kajautti keittiöstä. Katsahdin Nathanieliin ihmeissäni, mutta hän vain hymyili.
”Hei, emme ole vissiin tavanneet... Olet Dianne?” Susan sanoi tuolle vaaleaihoiselle ruskeaverikölle.
”Olen tuon sisko. Dianne Delacroix, olet siis Susan? Bryce on puhunut sinusta paljon ja Jonaskin vissiin... ainakin joka toisessa lauseessa.” Dianne vastasi virnistäen. Susan jäi katsomaan häntä suu auki eikä osannut sanoa mitään.
”Dianne! Älä kiusaa Susania.” Sanoin moittien ja vinkkasin Diannelle silmää.
”Et voi Bryce kieltää etteikö veljeni ja ystäväsi välillä olisi sähköä?” Dianne vastasi nauraen.
”Puhuttaessa sähköstä...” Jonas puuttui puheeseen.”Taisi olla kunnon sähkömyrsky eräässä huoneessa tässä taannoin.” Hän jatkoi ja virnisti minulle. Häkellyin hetkeksi, kunnes Nathaniel puuttui keskusteluun.
”Olet vain kateellinen.” Hän sanoi Jonakselle, joka virnisti entistä leveämmin.
”No, ottakaa ruokaa, me menemme käymään... alhaalla.” Dianne kehoitti ja lähti kohti kellarin ovea Jonaksen ja Nathanielin seuratessa perässä. Hymyilin heille ja käännyin notkuvan pöydän puoleen.
”Minne he menevät? Miksi he eivät syö?” Susan kysyi ihmeissään. Alex katsoi minuun kysyvästi ja purin huultani. En ollut varma mitä vastaisin Susanin kysymykseen.
”Tuota... odota hetki.” Vastasin ja kipaisin nopeasti kellarin ovelle.

Avasin oven hiljaa ja hiivin portaat alas. Nielaisin astuessani kellaritilaan; en ollut koskaan nähnyt Nathanielia juomassa, joten en tiennyt mitä odottaa. He istuivat pöydän ääressä plasmapussit edessään ja joivat mukeista keskustellen hiljaisella äänellä. Äkkiä keskustelu katkesi ja Nathaniel kääntyi minuunpäin silmät kiiluen; hän näytti pelottavalta.

”Bryce... Mitä sinä teet täällä?” Hän kysyi ääni kireänä.
”Susan...Minä... anteeksi, en osaa sanoa hänelle mitään...” Änkytin pelästyneenä. Vampyyrien silmät kiiluivat ja he näyttivät enemmän saalistavilta pedoilta, kuin niiltä jumalaisilta olennoilta joihin olin tottunut.
”Ei se mitään. Meidän pitäisi keksiä miten kerromme hänelle.” Jonas sanoi äkkiä katkaisten hiljaisuuden. ”Dianne, Nath olkaa kilttejä ja menkää tuonne.” Hän jatkoi hiljaa mutta käskevällä äänellä. Molemmat tottelivat mukisematta ja nousivat sulavasti paikaltaan tuijottaen minua silmät kiiluen.
”Niin... minä... anteeksi Jonas, oikeasti, menin paniikkiin.” Selitin Jonaksen astellessa minua kohti.
”Ei se mitään. Juodessamme emme ole aivan normaalissa tajunnan tilassa; Peto sisällämme saa vallan ja sinulle ei ole turvallista olla silloin lähellä. Onneksi olen tottunut tähän, joten sinulla ei ole hätää. Kerro nyt mitä Susan kysyi?” Jonas sanoi normaalilla äänellä ja hymyili.
”Hän kysyi minne menitte... Ja miksi ette syö...” Vastasin hiljaa tuijottaen huolestuneena tuota järkälemäistä vaaleaa vampyyria edessäni.
”Ah... Hmmm... Minun täytyy miettiä miten ja mitä kerromme hänelle.” Jonas vastasi ja hymyili edelleen rohkaisevasti.
”Jonas, saanko kysyä yhtä asiaa?” Rohkaisin itseni ja katsoin tuota hymyilevää vampyyria suoraan silmiin.
”Anna palaa!” Jonas vastasi ja virnisti.
”Miten sinä hallitset itsesi noin hyvin?” Kysyin.
”Vuosisatojen harjoittelun tulos. Olen vanhempi kuin Dianne ja Nath. Olen vanhempi kuin John Jacob.” Hän vastasi.
”Huh, John Jacobista tuli vampyyri 1912... Koska sinä sitten muutuit?” Jatkoin ihmetellen.
”Olin 20 -vuotias kun ihastuin vanhempaan naishenkilöön; Aureliaan, joka osottautui vampyyriksi. Hän muutti minut pitääkseen minut ikuisesti itsellään, mutta kohtalo määräsi toisin; hän kuoli tulipalossa. Minä olen syntynyt 1625, vain Victor on minua vanhempi, ikävä kyllä.” Jonas selitti.
”Olet siis 384 vuotias? Hyvin säilynyt.” Sanoin ja virnistin. Jonas virnisti minulle takaisin.
”Noniin, keksimme kyllä keinon. Sano Susanille, että tulemme kohta.” Jonas vastasi ja pukkasi minua hellästi kylkeen. Hymyilin hänelle; hänestä oli niin helppo pitää.

Kuulin murinaa kellarin perältä ja sen jälkeen tyytyväisen huokaisin. Värähdin hieman ja nielaisin. Jonas katsoi minua merkitsevästi ja käännyin takaisin portaisiin kipaisten ne ylös. Saapuessani takaisin keittiöön Susan ja Alex olivat jo syöneet ja juttelivat nyt iloisesti. Hymyilin heille ja selitin hätäisesti jotain kellarin järjestämisestä ja aloin itsekin syömään. Hetken päästä Jonas saapui keittiöön ensimmäisenä ja hymyili minulle. Nathaniel ja Dianne saapuivat hänen perässään muutaman minuutin kuluttua. Hymyilin Nathanielille, joka katsoi minua huolissaan.

”Susan, tulisitko tänne hetkeksi?” Jonas kysyi ja hymyili minulle.
”Öö...Juu hetki.” Susan vastasi hämmentyneenä ja nousi paikaltaan. Nathaniel lipui viereeni ja katsoi minuun kysyvästi.
”Kaikki hyvin?” Hän kysyi hiljaa.
”On. Jonas selitti minulle. Anteeksi, en olisi saanut rynnätä kellariin sillä tavalla.” Vastasin ja painoin pääni hänen rintaansa vasten.
”Ei se mitään. Onneksi meillä on Jonas täällä. Vaikka hän on tuollainen apina, on hän silti meistä vanhin ja vahvin tässä suhteessa. Tosin en usko, että sinä olisit vaarassa kanssani, kun muistelee mitä tapahtui asuntolahuoneessasi tässä muutama päivä takaperin.” Hän vastasi ja hymyili kiusottelevasti.
”Hmmm... niin...” Vastasin hajamielisesti ajatusteni palatessa tuohon päivään. Tunsin liekin sisälläni roihahtavan jälleen pelkästä ajatuksesta. Nathaniel oli vastustamaton.
”Bryce!!!!” Kuulin äkkiä Susanin kiljaisun toisesta huoneesta.
”Susan! Rauhoitu!” Huusin takaisin ja rynnistin Nathaniel kannoillani kirjastohuoneeseen; Susan seisoi silmät suurina tuijottaen Jonasta ja kirkui. Jonas seisoi liikkumatta paikallaan ja odotti, että hysteerinen Susan rauhottuisi. Laitoin käteni Susanin hartioille ja käänsin hänet itseeni päin.
”Bryce... Hän... sanoi... hän...” Susan sopersi paniikissa täristen hysteerisenä.
”Tiedän. Minä tiedän. Nathaniel on myös.” Vastasin rauhallisesti. Susan tuijotti minua silmät edelleen lautasen kokoisina, mutta ei kyennyt liikkumaan.
”Miten sinä... siis sinä olet hänen kanssaan, sinä rakastelet hänen kanssaan, sinä...” Hän jatkoi nieleskellen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän tärisi kauttaaltaan.
”Niin. Nathaniel ja Jonas ja Diannekin ovat kaikki vampyyreja. Kuulostaa kauhutarinalta, mutta asia ei ole niin. He eivät vahingoita meitä, eivät ketään ihmistä. Usko minua, tässä ei ole muuta eroa kuin se, että he eivät nuku eivätkä syö ruokaa ja tietenkin he ovat voimakkaita, nopeita ja sen sellaista vampyyrijuttua... Nathaniel tosin juo joskus kahvia...” Vastasin ja hymyilin silittäen järkyttyneen Susanin hartioita rauhoittavasti.
”Mutta...” Susan aloitti, mutta rauhoittui sitten ja hymyili heikosti. Hän silmäili edelleen hermostuneena Jonasta.
”Noniin, katsopas nyt näitä ihmeolentoja. Miltä he näyttävät? Ihmisiltä eikö niin? Tosin paremman näköisiltä kuin useimmat meistä, mutta ihmisiltä.” Sanoin kääntäen Susanin Nathanielia ja Jonasta kohti, jotka nojasivat rennosti kirjahyllyyn.
”Paremman näköisiä tosiaan... Aika outoa...” Susan mumisi, mutta hymyili sitten.
”Arvasin, että tajuat!” Huudahdin ja hymyilin leveästi.
”Noniin, draama ohi. Mitäs nyt keksitään?” Jonas sanoi keskeyttäen hiljaisuuden.
”Elokuva?” Vastasin kysyvästi.
”Hmmm... ei lainkaan hassumpi idea. Vampyyreja?” Jonas tuumasi virnistäen.
”Haha, hauskaa..” Vastasin nauraen ja lähdin Jonaksen perässä kellarin ovea kohti Susan kainalossani.

Alex saapui hetkeä myöhemmin perässämme Dianne kannoillaan kantaen kahta popcorn-kulhoa. Istuuduimme mukavasti sohvalle; minä Nathanielin kainaloon, Susan minun viereeni Jonaksen käsivarsi huolettomasti hänen selkänojallaan ja Dianne sekä Alex takariviin. Huomasin sivusilmällä, kuinka Dianne nojasi Alexin olkapäätä vasten ja hymyilin itsekseni; elokuvailta olisi tulvillaan lämpimiä tunteita ja ehkäpä myös rakkautta. Elokuvan käynnistyessä Nathaniel näykki korvanlehteäni huulillaan ja minä painauduin lähemmäksi hänen täydellistä vartaloaan. Huomasin kuinka Jonas leikki hajamielisesti Susanin hiuksilla tämän istuessa hieman jäykkänä paikallaan.

”Susaaaaan.... Rentoudu.” Sanoin hiljaa ja Nathaniel naurahti.
”Totta. Susan, istut täysin patsaana siinä. Jonas ei ole syömässä sinua... ainakaan siinä mielessä.” Hän sanoi ja puisteli virnistäen päätään.
”Hmm... Syödä...” Jonas mumisi silmät tuikkien ja veti hitaasti jäykän Susanin kainaloonsa. Hän kuiskasi hiljaa jotain Susanin korvaan ja tämä rentoutui hieman. Jonas jatkoi hänen hiuksillaan leikittelyä ja hetken päästä Susan istuikin rentona tuon lihaksikkaan vampyyrin kainalossa. Vampyyrit olivat kerrassaan vastustamattomia.

Myöhemmin illalla purkaessamme tavaroitani Nathanielin ullakkohuoneeseen juttelimme Susanin kanssa Jonaksesta ja Fredistä. Hän myönsi olevansa ihastunut Jonakseen ja huomasin Jonaksen pitävän Susanista myös hyvin paljon. Olimme molemmat innoissamme uusista tuulista elämässämme ja tunsin, että olin saanut parhaan ystäväni takaisin, vaikka muutinkin pois asuntolasta. Fred tuntui onneksi olevan historiaa.

Jouduimme tekemään uusia asumisjärjestelyitä, kun Jonas päätti jäädä Chapel Hilliin; Alex halusi jakaa huoneen Diannen kanssa, vaikka huone oli talon pienin ja Jonas valtasi J.J:n entisen huoneen. J.J:n huonekalut oli myyty hyväntekeväisyyshuutokaupassa ja ne haettiin pois eräänä iltapäivänä. Jonas oli enemmän kuin tyytyväinen saadessaan Susanin mukaansa huonekaluostoksille. Minä puolestani vetäydyin ullakkohuoneen hämärään Nathanielin selaillessa hajamielisesti päivän lehteä.

”Hei...” Kujersin maatessani Nathanielin rinnan päällä sängyllämme.
”Hei itsellesi kaunokainen...” Hän vastasi hivellen kasvojani viileällä sormellaan.
”Kaikki tuntuu menevän täydellisesti... Jonas ja Susan ja...” Sanoin hiljaa.
”Niin. Minulla olisi sinulle yksi kysymys...” Hän vastasi silittäen poskeani ja huuliani.
”Niin..?” Kysyin nielaisten.
”Ajattelin, jos lähtisimme kahdestaan Miamiin...” Hän sanoi ja katsoi minuun vetoavasti.
”Miamiin? Kahdestaan? Mutta...” Henkäisin pyörällä päästäni.
”Ensi viikonloppuna. Tiedän, että olisi tentti tulossa, mutta ensi meillä ei ole luentoja, joten voisimme viettää siellä muutaman päivän... Hotellissa on myös kylpylä...” Hän jatkoi suostuttelevasti.
”Oh, tottakai lähden! Nathaniel... Miten sinä... Voi luoja!” Takeltelin hänen suudellessa kaulaani.
”Ajattelin, että voisimme lomailla ihan kahdestaan...” Hän kähisi kaulaani vasten. Huokasin tyytyväisenä ja painauduin häntä vasten. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja silitti hajamielisesti selkääni.

Hetken päästä vaivuinkin suloiseen uneen Nathanielin syleilyssä. Näin unta Miamista ja ikuisuudesta Nathanielin rinnalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun uneksin olevani vampyyri, kuolematon.

Heräsin aamulla aikaisin huomatakseni, että Nathaniel oli lähtenyt vierestäni. Nousin ylös venytellen ja tassuttelin alakertaan. Televisio oli päällä ja Alex istui sohvalla Dianne kyljessään. Hymyilin heille ja menin keittämään kahvia. Tämä oli ensimmäinen aamu vampyyrikommuunissamme. Värähdin hieman ajatellessani, että asustin saman katon alla noiden yliluonnollisten saalistajien kanssa. Tehdessäni aamiaistani mietiskelin myös John Jacobia, jonka paluuta odotin kauhulla vaikken muistanut kunnolla kohtaamistani tämän lähes kaksimetrisen vampyyrin kanssa. Tuntui omituiselta, että hän oli vain lähtenyt maasta. Päätin tutkia asiaa myöhemmin internetistä, jos saisin siihen suinkin tilaisuuden. En halunnut kysellä liikaa Nathanielilta, sillä tiesin hänen pelkäävän puolestani ja totta puhuakseni pelkäsin John Jacobia kuollakseni.